Tähän tulee nyt pitkä lainaus tämän päivän Hesarin taloussivuilta, mutta on siksi hyvää journalismia että on hyvä luetuttaa täälläkin.
(lähde HS, 20.2.2005)
"Sotaa öljyn vuoksi
Öljyntuottajien kontrollointi on nyt tärkeämpää kuin koskaan länsimaille
Arabimaiden johtajia istuu Jordanian pääkaupungin Ammanin Kuninkaallisen kulttuurikeskuksen juhlasalissa helmikuussa 1990.
Puhujanpöntössä seisoo Irakin presidentti Saddam Hussein.
Puhe on hyökkäävä. Se on osaltaan käynnistämässä tapahtumaketjua, jonka seurauksia maailma setvii vielä tänäänkin.
Saddam on huolestunut, koska Yhdysvallat ei ole vetänyt joukkojaan Persianlahdelta, vaikka Irakin ja Iranin välisen sodan päättymisestä on kulunut jo vuosi.
Kun Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton sosialistiset järjestelmät ovat lisäksi murentumassa ja Yhdysvallat on jäänyt jäljelle ainoana supervaltana, öljyn päällä elävään arabimaailmaan kohdistuu Saddamin mielestä uhka.
"Yhdysvallat on monilla tavoilla ilmaissut, että se aikoo jäädä", Saddam julistaa pahaenteisesti.
Hän ehdottaa, että Lähi-idän öljymaat liittoutuisivat ja käyttäisivät hyväkseen "energianlähdettään, jolle ei ole maailmassa vertaa".
"Meidän pitäisi solmia tiiviimpiä suhteita Eurooppaan, Japaniin ja Neuvostoliittoon, jotta voimme hyötyä öljystämme – niin nopeasti kuin mahdollista", Saddam päättää puheensa.
Puhetta kuunnellaan myös Washingtonissa ja Lontoossa. Arvatenkaan se ei nostata hurraa-huutoja.
Öljy on Saddamille tärkeä aihe juuri nyt, alkuvuodesta 1990, koska Irak on jo jonkin aikaa taittanut peistä Kuwaitin kanssa öljyn hinnoittelusta.
Irak haluaisi öljystään enemmän rahaa, jotta se pystyisi korjaamaan Irania vastaan käydyn sodan aiheuttamia tuhoja. Se saa taustatukea muilta öljyntuottajamailta.
Kuwait on öljyntuottajien musta lammas. Se työntää – tiettävästi läntisten tahojen pyynnöstä – markkinoille "liikaa" öljyä, jotta hinta pysyisi aisoissa.
Toisen virheensä Saddam tekee heinäkuun lopulla samana vuonna tavatessaan Yhdysvaltain Bagdadin-suurlähettilään April Glaspien. Irakin ja Kuwaitin välit ovat jo pahasti tulehtuneet.
Keskustelun kuluessa Saddam kysyy Glaspielta epäsuorasti, mitä mieltä Yhdysvallat on Irakin aluevaatimuksista Kuwaitissa ja mahdollisesta sodasta.
"Meillä ei ole mielipidettä teidän arabien välisistä konflikteista, kuten riidastanne Kuwaitin kanssa. Olen saanut ulkoministeri James Bakeriltä ohjeet painottaa, että Kuwaitin-kysymys ei liity Amerikan intresseihin", Glaspie vastaa.
Saddam luulee näin saaneensa vapaat kädet päättää sodasta.
Viikon kuluttua tapaamisesta hän hyökkää Kuwaitiin. Myöhemmin samana vuonna länsimaat aloittavat Yhdysvaltain johdolla vastaiskut Irakiin.
Saddam saadaan pian polvilleen, Irakin kauppasaarto astuu voimaan ja öljyn hinta lähtee laskuun. Ainakin öljynostajat ovat tyytyväisiä.
Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n Irakin ja Iranin sodan vanhempi strategisti Stephen Pelletière sekä ekonomisti ja tutkija William Engdahl kertovat kumpikin teoksissaan hiuksianostattavia yksityiskohtia öljyn osuudesta maailman politiikkaan.
Mustan kullan historia on lähes sen alkulähteiltä saakka ollut raakaa valtapolitiikkaa.
Irakissa parhaillaankin sotivat Britannia ja Yhdysvallat ovat viime vuosisadan alusta asti tukeneet öljy-yritystensä valtapyrkimyksiä maailmalla, tarvittaessa myös väkivalloin.
Suurvallat oivalsivat öljyn merkityksen viimeistään ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin se osoittautui sotilaallisen menestyksen avaimeksi.
Kehittyvät ilmavoimat, panssarivaunut, sukellusveneet ja nopeammat sotalaivat tekivät öljystä sodankäynnille välttämättömän.
Saksan arvioidaan hävinneen sodan lopullisesti, kun liittoutuneet estivät sen pääsyn Venäjän Bakun öljykentille.
Katoavasta maailmanherruudestaan kiinni pitäneet britit valtasivat Bagdadin juuri ensimmäisessä maailmansodassa 1917. He olivat tähynneet Irakiin 1800-luvulta asti, jolloin Persiasta eli nykyisestä Iranista oli löydetty öljyä.
Irak sijaitsi sopivasti keskellä Lähi-itää. Sieltä saattoi valvoa koko Persianlahtea.
Britannia ja Ranska jakoivat Irakin ensin keskenään valtapiireihin, mutta Ranska menetti pian otteensa alueesta.
Samaan aikaan Yhdysvallatkin alkoi ymmärtää Lähi-idän merkityksen. Se ei tunnustanut Britannian oikeutta Irakiin vaan neuvoi irakilaisia taistelemaan itsenäisyydestään.
Öljymarkkinoille alkoi kehittyä vahva brittiläisten ja amerikkalaisten yhtiöiden kartelli 1920-luvulla. Kartelli – Exxon, Chevron, Mobil, Gulf, Texaco, BP ja Shell – sai pian lisänimen "Seitsemän sisarusta" .
Ne sopivat reviireistä ja hinnoista, ja maksoivat öljyn isäntämaille lähes mitättömiä rojalteja ja osuuksia voitoistaan.
Juuri Seitsemän sisaruksen vastapainoksi öljyntuottajamaat muodostivat 1960–1970-luvuilla Opec-järjestönsä.
Länsimaisen talousmaailman, politiikan ja öljy-yhtiöiden siteet olivat koko viime vuosisadan ajan tiukat.
"Amerikan vuosisata" ja Britannian ja Yhdysvaltojen liitto sementoitiin kahden jalan varaan: pankkien ja öljyn. Ohjaksia piti käsissään pieni piiri.
Kun Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon irrotti dollarin kultakannasta 1971, yksi päätöksen suunnittelijoista oli Jack F. Bennett. Bennett neuvotteli myöhemmin muun muassa sopimuksia saudien kanssa ja siirtyi lopulta talous- ja varapääjohtajaksi maailman suurimpaan öljy-yhtiöön Exxoniin.
Merkittävimpiä öljypolitiikan taustavaikuttajia oli Henry Kissinger, joka oli Yhdysvaltain ulkopolitiikan pääarkkitehti Nixonin ja tämän seuraajan Gerald Fordin aikana.
Kissinger osallistui muun muassa Ruotsin Saltsjöbadenissa pidettyyn salaiseen Bilderberg-ryhmän kokoukseen toukokuussa 1973. William Engdahlin saamien dokumenttien mukaan läsnä oli edustava joukko öljymiehiä, pankkiireja ja päättäjiä.
Öljy-yhtiöt olivat vastikään saaneet kuulla, että Egypti suunnittelee hyökkäystä Israeliin. Öljyn hinnan tiedettiin karkaavan pian käsistä.
Kokouksessa pohdittiin keinoja puuttua maailman talouteen niin, että valta palautuu angloamerikkalaisten talouspiirien käsiin. Tuota valtaa oli horjuttanut muun muassa Opec-järjestön perustaminen.
Ryhmä totesi, että vallan keikaus oli mahdollinen vain öljyn avulla.
Tarkoitus oli tukkia öljyn pääsy markkinoille, jotta hinnat todella lähtisivät nousuun. Öljykauppaa käytiin ja käydään dollareissa. Kun öljyn hinta kohoaisi äkillisesti, öljydollarien kysyntä kasvaisi.
Kissinger sai avainroolin seuraavina kuukausina. Hän sukkuloi Lähi-idässä ja seurasi aitiopaikalta Egyptin ja Syyrian valmisteluja Israeliin hyökkäämiseksi. Yom Kippur -sota alkoi lokakuussa 1973.
Engdahlin mukaan sota ja sen seuraukset kävivät hämmästyttävän hyvin yksiin Bilderberg-ryhmän kaavailujen kanssa.
Opec nosti öljyn hintaa ja arabit saivat syytökset niskaansa. Saltsjöbadenissa suunniteltu öljyn hinnan nelinkertaistaminen oli toteutettu tammikuuhun 1974 mennessä.
Vaikka maailma syöksyi lamaan ja Yhdysvalloissa jonotettiin bensaa, jotkut hyötyivät. Öljy-yhtiöt käärivät voittoja ja öljydollarit talletettiin New Yorkin ja Lontoon pankkikeskuksiin.
Lähi-idän ohella lähes kaikki muutkin maailman merkittävät öljymaat ovat joutuneet länsimaiden valtapelin uhreiksi. Niin Meksikossa, Algeriassa kuin Angolassakin öljyä on pyritty hallinnoimaan väkivallalla ja juonittelulla.
Erityisen arvokasta mustasta kullasta on tullut viime vuosina, kun öljyn kulutus jatkaa kasvua, mutta tuotantoa ei pystytä nykyhinnoilla juurikaan lisäämään.
Maailman sotilaallisesti ja taloudellisesti mahtavinta maata Yhdysvaltoja johtaa kolmikko, jonka nilkat ovat syvällä öljyssä.
Presidentti George W. Bush on ollut perustamassa tai osallisena neljässä öljy-yhtiössä, varapresidentti Dick Cheney johti pitkään öljyalan palveluyhtiöitä Halliburtonia ja ulkoministeri Condoleezza Rice istui Chevron-öljy-yhtiön hallituksessa lähes kymmenen vuotta.
Ricen ansiot öljybisneksissä eivät liene aivan pienet, koska Chevron kastoi suurimman öljytankkerinsa Condoleezza Riceksi 1990-luvulla. Kun Rice kutsuttiin Bushin turvallisuuspoliittiseksi neuvonantajaksi 2001, tankkerin nimi vaihdettiin kaikessa hiljaisuudessa Altair Voyageriksi.
Bush nuorempi ja hänen konservatiiviset taustajoukkonsa halusivat lisää valtaa Persianlahdella jo paljon ennen Bushin presidentiksi tuloa.
Syyskuussa 2000, viikkoja ennen presidentinvaaleja, Washingtonissa julkistettiin selvitys, jonka otsikko kuului "Amerikan puolustuksen uudelleenrakentaminen".
Raportin laati pieni republikaaninen tutkimuslaitos, jonka nimi oli Uusi amerikkalainen vuosisata (Project for New American Century, PNAC). PNAC:n jäseniä olivat muun muassa tuleva varapresidentti Cheney, tuleva puolustusministeri Donald Rumsfeld ja tuleva apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz.
Raportin mukaan Yhdysvaltain piti perustaa "maailmanlaajuinen käsky- ja hallintajärjestelmä", koska maan sotilaallista kehittämistä ja intressejä maailmalla oli laiminlyöty 1990-luvulla demokraattipresidentti Bill Clintonin kaudella.
Raportti vaati paitsi maapallon hallintaan keskittymistä myös avaruuden ja verkkoavaruuden haltuunottoa.
Yhdysvaltain pitäisi myös keskittyä saamaan Persianlahti sotilaalliseen hallintaansa:
"Yhdysvallat on jo vuosikymmeniä yrittänyt saada pysyvän roolin Persianlahden alueellisessa turvallisuudessa. Ratkaisematon konflikti Irakin kanssa antaa tähän välittömän perusteen, mutta amerikkalaisten joukkojen mittava läsnäolo alueella on vieläkin tärkeämpi tavoite kuin Saddam Husseinin hallinnon kaataminen."
Vuotta ennen syyskuun 2001 terrori-iskuja julkaistussa raportissa ei puhuttu Irakin terroristiyhteyksistä tai joukkotuhoaseiden kehittelystä.
Nämä olivat kuitenkin viralliset syyt, kun samojen miesten johtama Yhdysvallat hyökkäsi uudelleen Saddamin johtamaan Irakiin vuonna 2003."
