KOLUMNI
Suomi sivuraiteella
Presidentti George W. Bushin vierailu Euroopassa oli tervetullut osoitus siitä, että Atlantin molemmilla puolilla ymmärretään nyt yhteistyön merkitys. Vierailun aikana kuultiin paljon kauniita sanoja, joiden todellisuus mitataan Lähi-idässä ja muualla lähitulevaisuudessa.
Tämäntapainen suuri kansainvälinen lavaesitys tuo aina mukanaan sivutuotteita. Yksi niistä on uusi muistutus siitä, kuinka vaikeaa Suomen ulkopoliittisen linjan toteutus on. Maammehan haluaa olla yhtä aikaa hyvä EU-maa ja aktiivinen atlanttisen yhteyden vaalija.
Luovimisen ongelmasta saatiin selkeä näyttö. Bush teki Brysselissä mahdollisimman selväksi, että amerikkalaisten mielestä Nato on turvallisuuspolitiikassa keskeinen järjestö, jossa atlanttista yhteyttä hoidetaan. Tästä seuraa automaattisesti, että siihen kuulumattomat, itseään eri tavoin "liittoutumattomiksi" kutsuvat maat ovat sivuraiteilla. Yhdysvaltain kanta on looginen; se pystyy vaikuttamaan Natossa aivan eri tavalla kuin muussa yhteistyössä eurooppalaisten kanssa.
Bushin eurooppalaiset Nato-isännät, Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ja Ranskan presidentti Jacques Chirac etunenässä, ajavat edelleen Naton uudistamista ja korostavat EU:n merkitystä. Se on Suomen tasapainoilun toinen keskeinen ulottuvuus.
Suomen kohdalla tilanteen todellisuus korostui myös siinä, että kaikki muut EU:n "liittoutumattomat" maat – Irlanti, Itävalta ja Ruotsi – saivat esittää Bushin ja EU-johtajien tapaamisessa kunnollisen puheenvuoron, kun taas Suomen presidentin Tarja Halosen oli tyytyminen lyhyeen kommenttipuheenvuoroon.
Jonkin asteisena mittarina tai tölväisynä voi pitää sitä, että Irlanti esitti EU:n Venäjä-puheenvuoron. Atlantin saarivaltio on hoitanut EU-politiikkansa hienosti, ja sillä on hyvät suhteet Yhdysvaltoihin, mutta sen Venäjä-tietoisuus on väistämättä rajallinen. Tässä on kyse taas uudesta signaalista, joka kertoo, millaiselta ulko- ja Eurooppa-politiikkamme näyttää muiden silmissä.
Suomen erityisasema korostuu erityisesti vertailussa Ruotsiin. Se on jättänyt palmelaisen maailmansyleilyn Suomelle ja ryhtynyt ajamaan maanläheistä ja toimivaa politiikkaa EU-asioissa ja ulkopolitiikassa.
Pääministeri Göran Perssonista on kehittynyt kiistatta voimakkain Pohjoismaiden edustaja EU:ssa, mikä on saanut monet asiantuntijat puhumaan Ruotsin paradoksista. Persson on luonut toimivat suhteet keskeisiin EU-johtajiin ja saavuttanut vahvan aseman, vaikka maa ei edes kuulu talous- ja rahaliitto Emuun ja kansalaisten suhtautuminen yhdentymiseen on hyvin kriittinen.
Myös suhde Bushin hallitukseen toimii, vaikka Ruotsikin on "liittoutumaton" – se ei ole kuitenkaan profiloitunut hankalaksi kumppaniksi. Samaan aikaan suomalaispoliitikkojen on vaikea päästä Washingtonin vallan kammareihin.
Oma tilanteemme johtuu osaksi sekavasta johtojärjestelmästämme. EU:ssa pärjäävät Perssonin tapaiset, oman parlamenttinsa selkeällä mandaatilla toimivat pääministerit, jotka ovat yksiselitteisesti maansa politiikan johtajia; Ranskassa vahva mies on presidentti. Tässä on Suomen kahden lautasen ongelman todellinen ydin: miten kumppanimme voivat tietää, kenen kanssa oikeastaan asioista tulisi puhua?
Eduskunnan on ennemmin tai myöhemmin ratkaistava, onko johtajuus presidentillä vai hallituksella. Muuten Suomen sanoma heikkenee ja edun valvonta vaikeutuu.
EU:n toiminnan merkitys eurooppalaisten demokratioiden päätöksenteossa jäi selvästi liian vähälle huomiolle perustuslakiamme uudistettaessa, eikä jako EU-politiikkaan ja muuhun ulkopolitiikkaan ole uskottava. Nykymaailmassa perustuslain täytyy toimia entistä selvemmin myös ulospäin; oma usko sen erinomaisuuteen ei riitä.
Euroopan maiden ja Yhdysvaltain suhteiden yleisellä tasolla Bushin vierailu sujui niiden osviittojen mukaisesti, jotka olivat nähtävissä ulkoministeri Condoleezza Ricen valmistelumatkan jälkeen. Yhdysvaltain uusi panostus diplomatian keinoihin, Euroopan valitseminen Bushin toisen kauden ensimmäiseksi kohteeksi ja kokonaan muuttuneet äänensävyt olivat tärkeä muutos.
Mikään retoriikka ei pystynyt painamaan näkymättömiin sitä tosiseikkaa, että entiset ongelmat ovat asiatasolla edelleen olemassa. Euroopassa ei matkan jälkeenkään tiedetä, onko voimansa tunnossa oleva Yhdysvallat todella valmis yhteistyöhön vai tuliko Bush vain antamaan eurooppalaisille vielä yhden mahdollisuuden totella.
Todellisuus nähdään edessä olevana aikana; pöydälle täytyy löytyä näkyviä asiaratkaisuja. Vain niiden kautta nähdään, saadaanko lähiaikoina aikaan tasa-arvoon ja toisen kunnioitukseen perustuva strateginen kumppanuus, jossa otetaan huomioon Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivoima ja EU:n asema maailmantalouden mahtitekijänä.
Presidentti Bushin Lähi-itää koskeneet sanat ovat paras esimerkki puheista, joiden muuttuminen lihaksi ja toiminnaksi olisi erittäin tervetullut alueen, koko maailman ja EU:n ja Yhdysvaltain suhteen kannalta. Israelin ja Palestiinan kiistan ratkaisu on avain alueen ongelmiin siinä kuin ennenkin.
Kaikki tietävät, että vain Yhdysvallat voi painostaa osapuolet myönnytyksiin, joita ilman sovintoa ei löydy. Bush puhui selkeitä ja tervetulleita sanoja esimerkiksi elinkelpoisesta ja yhtenäisestä Palestiinasta, mutta toteutus on vaikea.
Lähi-idässä on nähty myönteisiä käänteitä, mutta kaikki todella vaikeat asiat Jerusalemin asemasta Länsirannan tulevaisuuteen ovat edessä joskus tulevaisuudessa, ja aikaa on vähän. Parin vuoden kuluttua Yhdysvalloissa käydään jo vaalitaistelua Bushin seuraajasta. Sen alettua amerikkalaisten Israelin ystävien vaikutusvalta alkaa purra.
Olli Kivinen
