Artikkeli on vuodelta 2005
Kimi Räikkösen iltapäivälehtiin päässyt vierailu strippibaarissa sai eräät tahot tuomaan esille myös 70-luvulla Ykkösiin lähtemättömän vaikutuksen tehneen James Huntin toilailut. Näiden kahden vertaaminen keskenään ei kuitenkaan tee minkäänlaista oikeutta Kimille kilpa-ajajana eikä etenkään Huntille playboyna.
”En olisi sijoittanut häneen senttiäkään”
Kaiken järjen mukaan James Simon Wallis Huntista ei olisi koskaan pitänyt tulla formulakuskia.
Jo ennen kilpauraansa varakaan perheen lapsi Hunt kolaroi kaiken mahdollisen, myös perheen kulkuneuvot. Kilpa-autoilusta hän kiinnostui miltei sattumalta; hänen kaverinsa veivät hänet 18-vuotiaana Silverstoneen katsomaan kilpailuja. Muuta ei tarvittu. ”Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että tämä olisi jotain, missä saattaisin olla hyvä”, kertoi Hunt itse myöhemmin. Lääketieteen opinnot saivat vanhempien järkytykseksi jäädä kun James aloitteli kilpauraansa ensin Mineillä, sitten pikkuformuloissa.
Lahjakas Hunt epäilemättä oli, eikä pelkästään rattimiehenä. Tenniksessä ja squashissa, jotka kilpa-autoilun tavoin vaativat vahvaa käden ja silmän välistä koordinaatiota, hän oli juniorina Englannin kärkikaartia. Auton ratissa hän kunnostautui erityisesti mies miestä vastaan -tilanteissa. ”Kilpailutilanteissa kaikki muu vain katoaa päästäni”, selitti James itse myöhemmin.
Tietynlaisesta lahjakkuudesta huolimatta harva uskoi ketjussa polttaneen britin ikinä nousevan huipulle. Jo pikkuformuloissa hän sai lempinimen ‘Hunt the Shunt’ kun rämäpäinen ajotyyli johti useisiin kolareihin. ”En olisi sijoittanut häneen senttiäkään”, totesi Ken Tyrrell myöhemmin, ja Ken-sedällä oli sentään yleensä silmää lahjakkuuksille. Ja vaikka James oli valmis tekemään töitä päämääränsä eteen, auton säätäminen ei häntä juurikaan kiinnostanut ja testaaminen oli hänen mielestään suurta ajanhukkaa. Huntin McLaren-aikojen tallipäällikkö Teddy Mayer ilmaisi asian seuraavasti: ”Voin keskustella Jamesin kanssa antaumuksella naisista, backgammonista, tenniksestä, veroista, Espanjasta, ruuasta, mistä tahansa muusta paitsi autoista. Niistä häntä ei saa kiinnostumaan.”
Kisailua hauskanpidon lomassa
Vuonna 1972 nuori lordi Alexander Hesketh sai mielestään loistavan ajatuksen perustaa oma kilpatalli, kiertää sen kanssa ympäri Eurooppaa ja pitää samalla hauskaa. Päättömän hankkeen puuhamiehenä oli hänen lisäkseen Anthony ‘Bubbles’ Horsley, Frank Williamsin ja Piers Couragen pitkäaikainen ystävä. Alun perin tarkoitus oli kiertää Formula Ford -kilpailuja, mutta koska kuskiksi kaavailtu Horsley oli aivan liian lihava mahtuakseen autoon saati saavuttaakseen sillä minkäänlaista menestystä, siirrettiin katseet F3-luokkaan.
Tässä vaiheessa kuvioon tuli mukaan myös James Hunt, joka ajoi neljättä vuottaan F3-sarjassa. 1970 tilille oli tullut jopa pari voittoa, mutta kausi 1971 oli lähinnä teknisten vikojen ja rajujen kolarien värittämä. Vuodeksi 1972 hän oli saanut sopimuksen Marchin tehdastalliin, mutta työsuhde irtisanottiin Monacossa tapahtuneen kinastelun jälkeen. James otti hänelle tarjotun paikan Heskethiltä, mutta taival sarjassa päättyi nopeasti kun hän ja Horsley kolaroivat tallin molemmat autot korjauskelvottomiksi Brands Hatchissa. Tässä vaiheessa Bubbles katsoi parhaaksi jättää ajamisen sen osaaville ja siirtyi tallin päälliköksi.
Huntin saapuessa Heskethille hengenheimolaiset kohtasivat – Jamesilla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia tottua tallin tapoihin, jotka sisälsivät viiden tähden majoituksen kilpailuissa sekä rajua juhlimista, Rolls Royceja ja helikoptereita. Sitä, kuinka vakavasti talli suhtautui toimintaansa, kuvaa hyvin ratkaisu jatkon suhteen F3-autojen tuhoutumisen jälkeen. ”Tarkoitus oli alun perin ajaa Formula 2 -luokkaa, mutta vuoden (1973) alussa osallistuimme Mestareiden kisaan (MM-sarjan ulkopuolinen F1-kilpailu) Brands Hatchissa vuokratulla Surteesilla –, ja se meni aika hyvin”; Hunt muisteli myöhemmin. ”Lordi päätti yllättäen, meidän mielestämme varsin fiksusti, että voisimme yhtä hyvin mennä Formula 1:iin. Hänen logiikkansa oli ‘Jos kerran menemme säheltämään peräpäähän ja tekemään itsestämme pellejä, tehdään se saman tien kunnolla!’ Joten koska olimme huonoja F2:ssa, siirryimme F1:iin!”
Kaluston Hesketh päätyi hankkimaan Marchilta. Auto oli huono, mutta todellisen kaappauksen nuori lordi teki houkutellessaan Harvey Postlethwaiten Marchilta omaan leiriinsä. Tämä teki autoon lukuisia muutoksia, joiden jälkeen se suorastaan lensi Huntin käsissä. Tallin toisessa kilpailussa Ranskassa James oli kuudes ja kauden loppuun mennessä plakkarissa oli kaksi palkintosijaa. Tullessaan mukaan talli oli ollut varikon naurunaihe, mutta kauden lopussa vahingonilo oli vaihtunut ihmetykseen tämän iloisen joukkion saavuttamasta menestyksestä.
1974 Postlethwaiten suunnittelema uusi auto kärsi lastentaudeista, mutta seuraavana vuonna Hollannissa tuloksena oli Huntin ensimmäinen GP-voitto (Ja bileet. Ja päänsärky). Kun Heskethin rahat alkoivat vuoden lopussa ehtyä, oli Jamesilla jo omat suunnitelmansa valmiina. Emerson Fittipaldi oli siirtymässä McLarenilta veljensä Copersucar-talliin ja Huntille avautui ainutlaatuinen tilaisuus taistella maailmanmestaruudesta Fittipaldin valmiiksi virittämällä autolla.
Big in Japan
Tämän tilaisuuden Hunt myös käytti. Hänestä ei ikinä olisi tullut maailmanmestaria ilman Niki Laudan vakavaa ulosajoa Nürburgringillä, mutta onnettomuus takasi kaudelle todella huiman finaalin. Onnettomuuden myötä Huntin oli onnistunut kuroa Laudan 26 pisteen johto vaivaiseen kolmeen. Loppunäytöksen tapahtumapaikkana oli rankkasateen kourissa ollut Fujin rata Japanissa.
Pitkään näytti siltä, ettei koko kilpailua ajettaisi sateen vuoksi lainkaan. Aikansa vatvottuaan tuomaristo kuitenkin päätti, että matkaan lähdetään. Kuljettajat eivät olleet asiasta täysin samaa mieltä – neljä autoa luopui leikistä alkukierroksilla, heidän joukossaan myös Lauda, joka vain joitain viikkoja aiemmin oli käynyt kuoleman porteilla. Kolmossijan mestaruuteen tarvinnut Hunt sen sijaan jatkoi, vaikka kilpailun jälkeen myönsikin myös itse miettineensä kilpailemisen järkevyyttä, ja ajoi turvallisen tuntuisesti kärkipäässä. Näytti siltä kuin mestaruus olisi ratkennut ennen aikojaan.
Näin ei kuitenkaan ollut. Jamesin McLarenin rengas räjähti kilpailun loppuvaiheessa hieman ennen varikon sisääntuloa. Renkaanvaihto ei sujunut ongelmitta ja James tippui kuudenneksi. Alkoi hurja takaa-ajo, jonka aikana Hunt ohitti kaiken mahdollisen välillä mahdottomissakin paikoissa. Kaksi kierrosta ennen maalia hän ohitti Clay Reggazzonin ja Alan Jonesin ja nousi kolmanneksi ja näin kiinni mestaruuteen. Valitettavasti Hunt itse oli asiasta täysin tietämätön – kilpailun jälkeen varikolle päästyään hän kävi ensi töikseen tallipäällikkönsä Teddy Mayerin kimppuun: ”Miksi et jumalauta kutsunut minua renkaanvaihtoon jo aiemmin!!!”
Mayerilla oli täysi työ saada kuljettajansa uskomaan asioiden oikea laita. Vasta kun James oli itse tarkistanut kierroslaskijoiden muistiinpanot, saattoivat juhlat alkaa.
Murray & James show
Huntin F1-ura päättyi Wolfin ratissa Monacossa kesken kauden 1979. Autolla ei voinut kilpailla voitosta ja James turhautui, eikä halunnut enää jatkaa. ”Menestyäkseni minun täytyi tietää, että pystyisin voittamaan ja viimeisinä parina vuotenani minulla ei ollut autoa, jolla se olisi ollut mahdollista. En ollut valmis riskeeraamaan elämääni sijoittuakseni jonnekin seitsemänneksi”, perusteli hän itse. Osasyynä oli myös raha – Jamesin tavoite, miljoona puntaa, oli mennyt rikki, eikä autourheilulla ollut enää mitään annettavaa hänelle.
Kilpauran lopettamisen jälkeen Hunt teki uuden aluevaltauksen televisiossa. Hän ja Murray Walker muodostivat BBC:n legendaariseksi muodostuneen selostuskaksikon hänen ajouransa loppumisesta aina vuoteen 1993 asti. Paitsi, että Jamesin jylhä ääni oli kuin luotu televisioon, sanoi hän myös aina kiertelemättä, mitä ajatteli – selostajaparikin sai tarpeen vaatiessa kuulla kunniansa (Mikäli joku MTV3:n formulatiimistä lukee tämän, niin JJ Lehtoa voisi hieman potkia, krhm). Keke Rosbergin tyylissä oli parhaimmillaan paljonkin samaa Huntin vastaavan kanssa. Murray Walker kertoo omaelämäkerrassaan ‘Unless I am very much mistaken’ hänen ja Huntin ensimmäisestä yhteisestä selostuskokemuksesta näin:
”Olin todellakin hämmästynyt ensimmäisessä yhteisessä selostuksessamme International Trophy -kilpailusta Silverstonessa, jonka voitti Chilen Eliseo Salazar ja joka ei todellakaan ollut jännittävimpiä näkemiäni kilpailuja. Nidoin kilpailun yhteen niin valoisasti kuin kykenin ja käännyin Jamesin puoleen – joka kirjaimellisesti makasi selostuskopin lattialla. — ‘Mitä pidit, James?’ ‘Mitä sontaa!’“
Vaikka Hunt ei ollut suuri autourheilun ystävä urallaan – hän itse asiassa jopa totesi, ettei juuri piittaa siitä – innostui hän lajista uransa jälkeen. Suoralla käytöksellään hän myös voitti puolelleen monta henkilöä, jotka eivät juuri piitanneet hänestä ajouran aikana toisaalta edellä kuvatun asenteen, toisaalta hänen ympärillään pyörineiden hännystelijöiden ja naislauman vuoksi.
Juhlamies viimeiseen asti
Oli selvää, että James Huntin kuluttava elämäntyyli vaatisi veronsa jossain vaiheessa.
Näin tapahtui 15. 6. 1993 Montrealin F1-kilpailua seuranneena maanantaina kun vain 45 vuoden ikään ehtineen Huntin sydän petti. Hän oli toinen F1-maailmanmestari, joka kuoli ‘luonnollisista syistä’. Ironisesti vain hieman ennen kuolemaansa James oli pyrkinyt laittamaan elämänsä järjestykseen ottamalla jälleen yhteyttä perheeseensä ja aloittamalla kuntoilun.
F1:ssä keräämästään pesämunasta huolimatta Hunt oli kuollessaan lähes varaton. Kaksi kallista avioeroa ja kuluttava elämäntyyli tekivät selvää hänen omaisuudestaan. Kaikesta huolimatta hän pystyi säilyttämään Wimbledonin huvilansa, jonka ovet olivat yötä päivää auki vieraille. Talon vakioasukkaisiin kuului papukaija, joka Jamesin opetuksen ansiosta osasi enemmän solvauksia kuin useimmat ihmiset.
Testamentissaan James määräsi lopun omaisuudestaan kavereilleen ainoana ehtona se, että koko summa käytetään juhlien järjestämiseen.
James Huntin kommentit kirjoista Nigel Roebuck: Chasing the title ja Juhani & Kari Melart: Elämä pelissä.
Teemu