Artikkeli on vuodelta 2006
Pankkivirkailija Eddie Jordanin elämä kääntyi kertaheitolla uusille reiteille kaveriporukassa tehdyn karting-kokeilun yhteydessä 1960-luvun lopulla. Tien päätepiste nähtiin vasta liki kolme vuosikymmentä myöhemmin tähtihetkinään muun muassa F1-osakilpailuvoitto ja liittyminen siihen harvalukuiseen joukkoon, joka on rikastunut autourheilun avulla.
Kuten niin monet muutkin tallipäälliköt, myös Jordan aloitti ratin
takana. 1971 hän voitti kartingin Irlannin mestaruuden, minkä jälkeen
työt pankissa saivat jäädä. Eddie eteni aina formula 2 -luokkaan asti,
jossa sattunut vakava onnettomuus sai hänet miettimään kilpailemisen
järkevyyttä – naimisissa olevalle kahden lapsen isälle moottoriurheilu
ei ole paras mahdollinen harrastus. Kolarista jäi myös näkyvä haitta;
Eddien päälaki on onnettomuuden jäljiltä kalju, joskin aina
hiuslisäkkeen peittämä.
Oman kilpauransa lopetettuaan Eddie päätyi ajattamaan muita
kuljettajia. Britteinsaarten F3-sarjaan perustettu Eddie Jordan Racing
näki päivänvalon 1980. F3-sarjan mestaruuden tallille toi Johnny Herbert
vuonna 1987, kaksi vuotta myöhemmin F3000-sarjaan siirtynyt talli
vastaanotti myös suurimman pikkuformulaluokan tittelin Jean Alesin
tuomana.
Lentävä lähtö
Ensimmäistä kertaa Jordan ja tallin perustamisesta lähtien mukana
ollut insinööri Gary Anderson keskustelivat F1:iin siirtymisestä 1986.
Vuonna 1990 Jordan päätti hypätä tuntemattomaan. Hän myi kaikki
F3000-osansa ja rupesi valmistautumaan F1-kauteen 1991
virvoitusjuomajätti Pepsin, Irlannin valtion ja ykköskuskiksi valitun
Andrea De Cesarisin Marlboro-rahojen avulla. Toiseksi kuskiksi
valikoitui hieman ennen kauden alkua Bertrand Gachot.
Tulos ylitti kaikki odotukset – jo alkukaudesta autot olivat
usein pistevauhdissa ja sen hieman edetessä ja luotettavuuden
parantuessa alkoi pisteitäkin ropista. Jordan pääsi pois
esikarsintakurimuksesta kauden puolivälissä ja sai jopa kahdesti
molemmat autonsa pisteille – Kanadassa De Cesaris ja Gachot olivat
neljäs ja viides ja Hockenheimilla viides ja kuudes.
Span kilpailusta puolestaan muodostui tallin F1-historian
ensimmäinen käännekohta. Vankilaan joutuneen Gachot’n tilalle palkattu
nuori saksalainen Michael Schumacher ällistytti kaikki olemalla
ensimmäisen kilpailunsa aika-ajoissa seitsemäs ja vielä radalla, jolla
ei ollut koskaan ennen ajanut! Wunderkindin kilpailu päättyi jo
ensimmäisellä kierroksella kytkinrikkoon, mutta kilpailun jälkeisistä
tapahtumista puhuttiin F1-varikoilla vielä pitkään. Jordan nimittäin
tarjosi Schumille paikkaa loppukaudeksi 3,5 miljoonan dollarin hinnalla.
Kitsaus kostautui; Bernie Ecclestone oli suostutellut Benettonin
tarttumaan tilaisuuteen ja ottamaan Schumin riveihinsä ilmaiseksi
seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Näin Eddie jäi nuolemaan näppejään.
Span kilpailu oikeastaan näytti tallin koko historian suunnan –
perusta oli kunnossa ja menestystäkin tuli, mutta väärät päätökset
kriittisissä paikoissa olivat esteenä todelliselle jättipotille ja
lopulta lopettivat tallin toiminnan.
Nuoria hurjapäitä ja entisiä suuruksia
Schumin kanssa jättipotti meni siis sivu suun, mutta ensimmäinen
kausi näytti suuntaviivoja myös tulevaisuuden kuljettajien suhteen.
Kuten tuolloin, myös koko tallin historian ajan vaihtuvuus oli suurta,
eikä tallissa ole viihtynyt yli 50:ä kilpailua kuin kaksi kuljettajaa.
Jordanin kuskivalinnat voi jakaa kahteen kategoriaan – toisaalta
talli antoi mahdollisuuden läpimurtoon useille nouseville kyvyille,
kuten Rubens Barrichello, Eddie Irvine, Michael ja Ralf Schumacher sekä
Giancarlo Fisichella ja toisaalta luotti kokeneisiin kuljettajiin,
joiden ura oli jo kääntynyt laskuun, kuten De Cesaris, Heinz-Harld
Frentzen, Damon Hill ja Martin Brundle.
Jordanin alkuvuosien löytö ja samalla myös eniten kilpailuja
tallin autolla ajanut kuljettaja oli Barrichello, joka sai kunnian tuoda
tallille sen ensimmäisen paalupaikan sateisesta Belgian GP:n
aika-ajosta 1994 ja ensimmäisen palkintopallisijan saman vuoden Aidan
GP:stä. Vuoden ’94 hienojen tuloksien jälkeen Barrichellon suoritukset
alkoivat kuitenkin ailahdella – Ayrton Sennan kuoleman jälkeen koko
autourheiluhullun Brasilian odotukset kohdistuivat häneen ja se oli
liikaa herkkänä pidetylle Rubensille. Hän oli jo siirtyä Cart-sarjaan
vuoden 1996 jälkeen, mutta uusi Stewart-talli pelasti brassin F1-uran.
Tallin suurimmat menestykset toi kuitenkin Heinz-Harald Frentzen.
Saksalainen tuli talliin 1999 kahden epäonnistuneen Williams-vuoden
jälkeen ja yllätti kaikki nopeudellaan. Tallikaveri Hill oli täysi
vastaantulija, mutta se oli vasta alkua – Frentzen otti kaksi voittoa ja
oli jopa mukana mestaruuskamppailussa. Tähän taisteluun tuli ikävä
loppu kolmanneksi viimeisessä kilpailussa Nürburgringillä kun Jordanin
sähköt pettivät johtoasemassa. Voitolla Frentzen olisi noussut
käytännössä tasapisteisiin Mika Häkkisen ja Eddie Irvinen kanssa.
Jordanin ja Frentzenin yhteistyö sai kuitenkin nolon lopun kaksi
vuotta myöhemmin. Eddie irtisanoi kuljettajansa täysin yllättäen vain
hieman ennen tämän kotikilpailua Saksan Hockenheimissa. Kaikki olivat
ymmällään tapahtuneesta, etenkin yksi tärkeimmistä sponsoreista,
Deutsche Post. Potkujen syyt olivat pitkään epäselvät, kunnes Jordan
itse kertoi niistä hieman tallinsa myymisen jälkeen.
– Tuolloin en voinut päästää Frentzeniä uusimaan sopimustaan,
koska ainoa tapa pitää Hondan moottorit oli antaa Satolle paikka
tallissa. Rakastin Frentzeniä – hän voitti enemmän kilpailuja Jordanille
kuin kukaan muu, mutta minun oli varmistettava moottoritilanne. Kukaan
lukuun ottamatta paria Jordanin työntekijää ei aavistanut, miksi minun
täytyi tehdä se. Vihasin sitä tilannetta – olisin halunnut pitää
Frentzenin, mutta en voinut.
Talouskurimuksesta on mahdollista selvitä… muttei kahdesti
Frentzenin potkiminen oli myös Jordanin lopun alku. Deutsche Post
vähensi sen takia tukeaan ja Saton palkkaus piti Hondan mukana vain
vuoden. Samaan syssyyn osui epäonnistunut sponsorineuvottelu Vodafonen
kanssa; Eddien mielestä heillä oli jo sopimus, mutta puhelinyhtiön tuki
menikin Ferrarille. Jordan raivostui ja vei asian oikeuteen, mutta tämä
vain pahensi tilannetta – Eddien ainoa todiste oli puhelinneuvottelu,
jossa yhtiön edustaja oli todennut “you’ve got the deal”.
Ymmärrettävästi kanne ei mennyt läpi, mikä maksoi tallille vain enemmän
rahaa oikeudenkäyntikulujen muodossa.
Jordan oli selvinnyt vastaavanlaisesta talouskurimuksesta kerran
aiemmin. Vuoden 1994 alussa tallin rahakirstut ammottivat tyhjyyttään ja
sen tulevaisuus oli hiuskarvan varassa. Tuolloin kaikki onnistui; Brian
Hart onnistui kutittelemaan omasta V10-moottoristaan hämmästyttävän
paljon tehoa käytettävissä oleviin resursseihin nähden ja
ex-Ferrari-insinööri Steve Nicholsin palkkaaminen toi
suunnittelupuolelle tarvittavan piristysruiskeen. Tuolloin Barrichellon
ja Irvinen onnistui sijoittua tasaisesti pisteille koko kauden ja
lopputuloksena oli tallien mestaruustaulukon viides sija.
Samankaltainen oli tilanne vuoteen 2002 lähdettäessä.
Suunnittelua johtamaan tuotiin Arrowsilla kyntensä näyttänyt Eghbal
Hamidy ja Giancarlo Fisichellan oli määrä tuoda vaaditut pisteet. Vain
pari vuotta aiemmin kasvatettua työvoiman määrää pienennettiin ja
kustannuksia alettiin muutenkin miettiä tarkemmin. Kilpailu asemasta
auringossa oli kuitenkin vielä aiempaakin kovempaa ja tällä kertaa
haudan partaalta nousu ei onnistunut: auto oli epäluotettava, Hondan
moottorit puhdittomia ja rahaa aivan liian vähän kauden alussa
huomattujen ongelmien paikkaamiseen. Fisicon kauden puolivälissä
saavuttamat kolme peräkkäistä vitossijaa jäivät ainoaksi ilonaiheeksi.
Tästä talli ei enää noussut. Jordan väläytti vielä neuvottelijan
lahjojaan korvaamalla Hondan lähdön Cosworth-sopimuksella, jossa Ford
Europe maksoi puolet moottorien hinnasta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt.
Fisicon yllätysvoitto Brasiliasta sai suupielet vielä kerran kääntymään
hymyyn, mutta muuten auto oli aivan liian hidas taisteluun
pistesijoista. Kauden 2004 lopussa taistelu oli ohi. Eddie myi tallinsa
venäläis-kanadalaiselle miljonäärille Alex Shnaiderille.
Rock ‘n’ Roll attitude
Ehkä parhaiten Jordan tullaan kuitenkin muistamaan nykypäivän
F1-varikoille varsin erikoisesta asenteesta. Siinä missä muut paiskivat
töitä niska limassa, toi Eddie mukanaan tuulahduksen hieman rennompaa
asennetta. Tallin kukoistuksen vuosina varikkotyttöjen kanssa ei
säästelty ja tallin väreissä nähtiin paddockilla useita julkisuuden
henkilöitä.
Kohokohta oli Eddien vuosittain Silverstonen GP:n jälkeen
ystävänsä Chris Rean kanssa järjestämä Grand Prix Party. Vuonna 1995
Johnny Herbertin voiton jälkeen nähtiin lavalla GP-kuljettajien joukko
laulamassa Johnny be goodia Eddien itsensä hakatessa rumpuja, Damon
Hillin soittaessa kitaraa ja Mika Häkkisen heiluttaessa tamburiinia.
Eddie ei ole vielä täysin luovuttanut F1:n suhteen. Jordanin viimeisen kilpailun aikaan Kiinassa 2005 hän puhui jo comebackista.
-Olisi mahtavaa tehdä paluu, toivon, että Bernie Ecclestone
pystyy tulevaisuudessa luomaan F1-sarjan, joka on tasapuolisempi ja
jossa Jordanin kaltainen talli voi pärjätä. Tuolloin tulisin varmasti
takaisin. Mutta nykyisen kaltaisessa tilanteessa, jossa kaikki on sinua
vastaan, et voi riskeerata omaa tai yhteistyökumppaneittesi taloutta.
Teemu