Jatkokertomus (eepos f1forum)

[Thunder]

...Valkoisessa talossa puolustusministeriön Pentagonin iso pamppu kulutti kengänpohjiaan rivakasti, jota kutsutaan kävelemiseksi, pamppu toimitti tärkeät tiedustelun keräämät paperit istuvalle presidentille George W. Bushille, joka masentuneena kärsi kannatuslukujensa mahalaskuista viime aikoina Irakin sodan vääristelystä, CIA-vuodosta, öljyn hintamarkkinoiden sekä riehuneiden hirmumyrskyjen vuoksi. Piristääkseen päiväänsä ryhtyi hän painamaan eräästä salaisesta napista, jolloin pöydän tasolta ilmestyi kaksi vaihtoehtoa:

Nintendo 8-bittinen pelikonsoli, jossa oli Georgen huippusuosittuja pelejä Super Mario Brosia, Garfieldiä (Karvinen) ja sorsien ammuskelupeliä tai hän saattoi valita lcd-telkun ja ryhtyi sitten katselemaan salaa espanjalaisten ideoimaa, varastamaansa TV-sarjaa teletappien jaksot. Teletapit downloadattiin P2P-verkosta. Suurin suosittu hahmo oli tietenkin herra Aurinko sen veikeän hymyn takia. Ensi työkseen hänen oli asennettava keskusyksikköönsä uusimmat koodekit DivX- ja XviD-versiot, jotta suosittu sarja toisto-ohjelman avulla pyörisi sulavammin ja tarkemmin, ettei Georgen tarvitse tihrustaa silmillään tarkasti sitä herra Aurinkoisen naamaa ruudusta. Presidentti murahti aina maukuvien ja hyppivien tappien kohdalla kuin paikalleen jäänyt cd-levy: "Teletubbies sucks!"

Presidentin reaktio saattoi johtua, että traumaattiset lapsuudenmuistot, kun hänen serkukset ja veljensä Jeb sekä Jebin kaveri tekivät hänelle kaikenlaista jäynää, usein vähättelivät hänen tekemisiään tai sanomisiaan. Katsotaan ajassa taaksepäin paria kaameaa traumaattisiin kokemuksiinsa vaikuttaneita tekijöitä.

Nuoruudessaan hän leikki serkuksiensa kanssa vanhempiensa karjatilalla, serkuksien perheet ovat tulleet Ruotsista pakolaisina toisen maailmansodan ajoilta, ei natsien takia vaan Ruotsin lappalaisten vainosta. Syy vainoon ei ole saatu täyttä varmuutta, tiedetään vaan, että he ovat sanoneet heitä finnjäveleiksi (suomipirut) kaataessaan raittiusliikkeen periaatteen vuoksi lappalaisten pontikkatehtaan, lappalaiset tehtailivat ponuaan ahkerasti ja joivat hurmejuomaansa poronsarvijauholla tehtyjen lättyjen kera. Tämä seikka ei saanut lappalaisia raivoihinsa vaan se, että svenssonit eivät tunnistaneet heitä Ruotsin lappalaisiksi ja käyttivät karkeaa arviota kutsumalla suomalaispiruiksi. Ruotsin hovi tuki lappalaisia luullen, että pontikka oli se katastrofin syy ja olihan hovi aina ollut pitkään juopotelleet taskumateistaan salaa sitä lappalaisten arvojuomaa.

Serkukset Görän ja Börje eivät pitäneet Georgen uhotteluaan, ylimielisiä letkauksiaan ja valtavasta suosiostaan isäänsä kohtaan. Niinpä serkukset päättivät tehdä katalat temput. Ladossa oli tilan eläimiä, tusina lehmiä, sonni, muutamia hevosia, lauma lampaita, pässi, kanoja, kukko.

- Mistä me oikein kehitellään suunnitelma Georgen jallittamiseksi? Kysyi Görän.
- Ladossa voisi löytyä hyviä lyömäaseita sen vittuilevan Bushien harhalaukaukselle! Ehdotti Börje.
Pojat lähtivät ravijuoksua latoon katselemaan sopivia kättä pidempiä työkaluja. Tutkimusretkellään pojat eivät löytäneet muuta kuin tavallisia asioita. Sieltä löytyi keinosiemennyshanska, sonnin keinovaginapenkki siemensyöksyä varten, kumisaappaat, heinätalikko, punainen maalipurkki sudin kanssa, poltinrauta.

- Voihan nänni! Eihän noilla voi tehdä mitään, talikkoa ei voida käyttää, saatamme vahingossa tökätä sillä silmiimme kun mätkimme talikolla Georgea? Tuskastui Börje.

Görän sai mahtiaatoksen ja kertoi suunnitelmansa Börjelle, että ettei heidän tarvitse liata käsiään ja kuluttaa energiaansa Georgeen mättöhommeleissa. Tilan eläimet saivat toimia ns. automatisoidusti heidän puolestaan likaisen työn ja ryhtyivät sovittelemaan sodan jalon taidon.

Ensin he aloittivat tutkailemaan työkaluja. Asettivat kaiken katalan suunnitelmansa vaiheet valmiiksi. Serkukset tiesivät, että Georgen vanhemmat eivät olleet kotona, he olivat maataloushallilla katselemassa uutta traktoria ja traktoria ei oikeastaan tarvittu. He ottivat suuren avajaisen vuoksi ilmaiset taikaliemet parempaan talteen. Jebillä oli krooninen tarve pyöriä vanhempiensa jaloissa häiritsemässä ja vanhemmat heittivät hänet mummulaan siksi aikaa, kun he menivät ryyppäjäisiin. Serkukset alkoivat maanitellen huhuilla Georgea ulos talosta.

- Geooorgeee! Tule ulooos, meillä on sinulle hämmästystä aiheuttava juttu! Pojat kuorossa raikuivat.
- Lopeta tinasotilaiden kanssa leikkiminen! Sä kuitenkin runkkaat siellä!

George säpsähti ja veteli housut ylös ja kiroili: - Mistä vitusta he tiesivät runkkaushommistani? Minähän vaan vetelen kikkeliäni kumisen tykin reikään ja tinasotilas on syvällä perseessäni? George lähti ulos katsomaan ja huutamaan serkuksilleen.

- Turpa kii! Mä kerron puheistanne isilleni, kun hän palaa!
- Me vaan vitsailtiin, ei me oikeasti tiedetty mitään, halusimme sinut nopeasti tänne, sillä ladossa on mielenkiintoinen juttu, tuu katsoo! Pojat näyttelivät olevansa innostuneita kuin perhoskoirat.

Georgea alkoi jännittämään ja kuvitteli suuruudenhulluudessa lehden otsikot "George Bush Jr. löysi toisen ufon ladosta!", innostuttuaan mystisestä yllätyksestä ja laatiessaan lisäpontta juttuun toimittajan kirjoitukseen mahdollisesta ufolöydöstä, että hänen kaksi serkusta piti urheana osallistua valloitukseen mutta nämä perkeleet luikkivat pakoon häntä koipien välissä. Hän hipsi serkuksien kanssa latoon kuin tonttujen kokoukseen.

- Missä se yllätys on? George tivasi ja alkoi tutkia latoa etsien kohdettaan kuin muurahaiskarhu termiittejä.
- Se on tuolla perällä, notkista polvet ja yritä totuttaa silmäsi hämärään, niin näet sen ilmestyvän. Sanoi Görän.

George ryhtyi hieman pyllistämään, samaan aikaan Börje haki ladon seinän takaa vihaisen pässin, joka ei tykännyt persposkien esittelemisestä. Georgea rupesi pelottamaan kun selän takaa kuului "klepklepklep..prööh!...klepklep!"

George tunsi vihlovan puskaisun ja välähdys silmissä kuin Hiroshiman pommi sai hänet luulemaan, että ufon ovet avautuivat takaa kovalla vauhdilla persumuksiinsa ja että välähdys tuli juuri lentävästä lautasesta... (Jatkuu)

 

[Thunder]

(Jatkuu) …Pöllästyneenä George lensi suoraan perse edellä keinovaginapenkkiin, hän ei vähään aikaan pystynyt kokoamaan todellisuuttaan ja silmät haritti kuin hedelmäpelissä. Görän hipsi taakse ja veti keinosiemennyshanskan käteensä kuin ruumiinavauksen valmisteleva kuolinsyyntutkija. Hanskan avulla Görän työnsi käsivarteen asti kiimaisen lehmän emättimeen. Näin hän hankki kiimaeritettä, jotta voisi sipaista keinovaginapenkkiin eritettä hanskastaan. Serkukset avasivat ladon takaoven ja päästivät sonnin haistelemaan suloeritettä karsinastaan puskemaan naintipenkkiä, jonka takana oli George pyllistämässä ja oli tulossa tajuihinsa. Sonni mylväisi ja rymisteli kohti penkkiä. George mietti, että miksiköhän humanoidi huutaa kreikkalaisten tärkeän matemaattisen merkin 'myy'? Äkkiä hän huomasi tulleensa ravistelemaksi ja pyysi anovasti, että humanoidit voisivat jättää hänet rauhaan, hän luuli joutuvansa Ufon sisälle tutkimushuoneeseen leikeltäväksi. Sonni naida retyytti panopenkkiä hurjalla antaumuksella, että sorkat hyppivät tasajalkaa.

Serkukset katselivat kauhuissaan silmät pyöreinä surkuhupaisaa kataluuksiensa näytelmää.
- Görän, ideasi ei ollut kovin soveliasta, sanoi Börje huulet vapattaen.
- E-ei varmaankaan, sonni taisi olla liikaa... Görän puhui liikkumattomana.

George ihmetteli, että mitä humanoidit oikein tökkivät hänen persettään ja yksi yllättävä tökkäys ja George kiljaisi:
- Ai vittu! Parkaisu kuului. Hän mutisi hiljaa: - Unohdin kiskaista tinasotilaan perseestäni kesken kiireideni! Nyt suoleni varmaan pulppuaa verta!
George päätti kerätä rohkeuden urheaan taisteluun ja kääntyi nopeasti ympäri kuitenkin kyykyssä. lähietäisyydellä katsottuna sonni rengas sieraimissa vapattaen on jokaiselle ihan kreikkalaisen mytologian hirviön Minotauroksen näköinen, että sitä säikähtää ja pinkoo pakoon minkä kintuista pääsee. Georgea vaivasi hetken paniikkikohtaus, sonni mylväisi kovasti vielä muutaman paukutuksen ja yksi kiskaisu oli osua Georgen suuhun ehtaa elintarvikeslerssia, rojut tuli kuin palopostista Georgen naamaan uuden kuorrutuksen.
- Jumalauta Görän, sonnilta tuli mielettömästi liisteriä! Havaitsi Börje.
- Olisiko pitänyt antaa Georgelle suojaksi ämpäri? Pohdiskeli Görän.
Börje oli ällikällä lyöty, - Mihin me sitä tarvitaan?
- Sonnin liisteri on hyvää tapettien kiinnilaittamiseen. Antoi Görän nasevan vastauksen
- Mistä sinä sen tiedät, että sonnin liima on hyvää? Uteli Börje.
Görän lehahti punaiseksi huomattuaan pienen lipsahduksensa mutta serkukset keskittyivät katsomaan filmin päättymistä.

George kiljaisi pelosta ja lähti pinkomaan lujaa, aseekseen hän otti ohijuoksulla maassa makaavan, tulenkatkuisissa kekäleissä maatunutta poltinrautaa eikä George kyennyt katsomaan eteensä mihin oikein oli rynnistämässä kuin päätön kana. Hevoset seisoivat puisissa häkissään ladossa, yksi hevosista älykkäin näki silmillään kohti tulevasta vaarasta ja tajusi, että siinä isännän pojannahjus oli aikomassa antaa poltinraudalla toisen signeerauksen sen pehvaan. Se ei sietänyt inhaa tapaa merkityttää itseään ja antoi kovan ja kimakan kaviopotkun suoraan Georgen naamaan. Pari volttia kävi George ilmassa kuin trapetsitaiteilija ja serkukset seurasivat ilmanäytöstä kuin sirkuksen yleisö.

- Elääkö George vielä?! Katseli Börje kauhuissaan.
- Henki vielä hänessä pihisee, tehdään nyt seuraava mättöhomma. Totesi vuorenvarma Görän.

George ripustettiin heinätalikkoon sen paidasta sisään kuin veltto liha, sujautettiin vielä talikon varsi housun lahkeisiin asti seisomisen tueksi ja asetettiin ladon seinään pystyyn. Ennen ripustusta maalasivat vielä punaisella maalilla Georgen takaselän kokonaan. Päästivät vielä lopuksi suljettuun latoon kaikki kanat ja kukon tepastelemaan ympäriinsä ja sonnikin oli hölmönä seisoskelemassa panopenkin vieressä.

- Miten saamme seuraavan vaiheen toimimaan? Kysyi Börje.
- Muistatko, että näimme aikaisemmin salaa Georgen hinkkaavan kitaraansa kumisaappaalla, tämä on tieteellinen testi ja pakko kokeilla sen toimivuutta. Sanoi Görän pirullinen virne naamassaan.

Pojat ottivat popot pois Georgen jaloista ja sovittivat jalkoihin kumisaappaita. Alkoivat sitten hinkata saappaanvarsia. Ihohuokoset olivat edelleen hereillä ja aistivat Georgen kokemuksien ansiosta eroottisen latauksen, kuinkas ollakaan se kikkeli oli hereillä ja osoitti terhakasta jopotusta. Kostoksi he asettivat lampaan sorkat samoihin saappaanvarsiin ja antoivat läimäyksen lampaalle juoksun merkiksi. Kuultuaan lähestyvän limusiiniauton moottorin äänen, pojat otti jalat alleen ja poistuivat paikalta huomaamattomasti.

Perheen nousuhumalainen isäntä päätti mennä latoon laittamaan hevoset ulkosalle happea ottamaan kuten aina perinteisesti. George Bush Sr. kuuli lähestyessään latoa omituista lätsähdyksiä ja poimi maassa ison oksakarahkan aseeksi. Bush avasi ladon ovea varovasti kuin hylätyn ongelmajätelaitoksen myrkkyovea. Kauhukseen isä näki poikansa ns. keskittyneessä tilassa ja lampaan pökkivän niin, että villat siinä pölähtelivät.

Isä katseli kauhistuneena ladon tilannetta ja ajatteli, että pojan hormonithan ovat luonnottomasti kiihtyneet ja on saattanut pökkiä kaikkia tilan eläimiä ja kihisi raivosta, jos poika on mennyt piikkaamaan isänsä palkintotammaa... (Jatkuu)

 

[Thunder]

[BOLD](Jatkuu) …Pöllästyneenä..isänsä palkintotammaa... (Jatkuu)

Tuli tehtyä liikaa tekstityötä, että Foorumin tekstirajoitus tuli vastaan. Pakko oli lyhentää ja pistää tarinaan "Jatkuu"-huomion ja tarinaa voi jatkaa vasta sitten, kun olen saanut viimeisimmän version tehtyä, todennäköisesti pari versiota lisää.[/BOLD]

 

[DFiaA]

Jaksoin lukea vaan vähän alkua ...

 

[Thunder]

Jaksoin lukea vaan vähän alkua ...

Ei se mitään, jatkan silti kertomista, vaikka jaksat vähän lukea, jaksat myöhemmin lukea. Jos et, niin olet aito laiska tekstiviesti-ihminen. Todelliset paskan- ja kirjallisuuden lukijat jaksavat lukea. Vaikka teksti on todellista paskaa, se on silti hauska lukea, kun löytää paskankin seassa huumoria. :ahem:

 

[Frank]

Sanoi hän. Ja minä katsoin että kuka iljake tuollaista suoltaa, sehän oli, ei juku, sehän oli.. oliko se tosiaan, no oli se, nimittäin..

 

[AJ]

...RADIO!!! Olin jo pienestä pitäen ollut utelias ja halukas tietämään, miten ne kaikki ihmiset mahtuvat sinne radioon. Isona sitten perustin IT-alan yrityksen ja möin osakkeet ennen kuplan puhkeamista. Sen jälkeen ostin itselleni paikallisradioíden ketjun ja silloin juttu selvisi. Hyvinhän ne ihmiset sinne radioon mahtuivat, kun niillä oli semmoset radiotalot.
Mutta eipäs nyt eksytä aiheesta. Vaikka se toki on helppoa. Usein tulee mietittyä kaikkea turhaa. Niinku esimerkiksi sitä, että mitä mahtaa liikkua niiden autojen kuljettajien päässä, jotka hyvin usein ovat liikennevalojen jonossa edessäni. Tyypillisesti kyseessä on jonon viides tai kuudes auto. Valot alkavat vaihtua punaisesta vihreäksi. Jono lähtee nytkähdellen liikkeelle. Jostain syystä edelläajava jättää pitkän raon tai lähtee muuten vain liikkeelle kuin astmainen täi tervasta. Saattaapa jopa hämäyksen vuoksi vilkutella oikealla ikään kuin aikoen kääntyä risteyksestä mahdollisesti johonkin suuntaan. Edellä jono katoaa taivaanrantaan, mutta tämä autoilija etsii vielä kaasupoljinta. Valot alkavat vaihtua takaisin...keltainen...punainen...mutta mitäs nyt...auton vilkku sammuu ja jostain kummasta löytyy se kaasupoljinkin ja auto ampaisee päin punaisia yli risteyksen jättäen taakseen kolme tai neljä autoa, jotka kaikki olisivat ehtineet risteyksen yli, mikäli em. tumpelo ei olisi ajanut tyylilleen uskollisesti.
No päästiinpä kuitenkin mokomasta eroon ja hetken päästä pääsee kiihdyttelemään tyhjälle baanalle. Ilo on kuitenkin ennenaikaista. Seuraavasta risteyksestä kääntyy renkaat savuten (erikoinen ilmiö talvisin, muuten) vasemmalta kärkikolmion takaa eteen kiireinen hidastelija. Kuulostaako sanapari kenties ristiriitaiselta? Totta se kuitenkin on. Miltei joka päivä liikenteessä kohtaa kiireisen hidastelijan. Sen autoilijan, jonka on aivan pakko rynnätä kolmion tai jopa STOP-merkin takaa eteen kauhealla tohinalla, joka muuttuu ääntä nopeammin uskomattomaksi tahmailuksi.
Mutta eihän minun autoilijoista pitänyt puhua. Vaan seikkailuistani, joista Eepos F1Forumiksikin on ollut tapana kutsua.
Nimittäin. Kaiken edellä kokemani jälkeen aloin miettiä. Miettiä sitä, mikä on ...

 

[Jacques]

... kaiken alku ja juuri. Tätä pohtiessani havaitsin yhtäkkiä takapuolessani ...

 

[AJ]

...jotain omituista. Jotain täysin asiaankuulumatonta. Nimittäin housut. Olinhan paahtanut monet kerrat ympäri Eurooppaa kuhmuisella vuoden -71 mallia olevalla tuliterällä SAABilla pelkissä kalsareissa! Kaiken lisäksi näissä housuissa oli outo kuhmu. Minulta meni hetki tajuta, että housujen takataskussa oli jotain. Siitä oli niin pitkä aika, kun olin pitänyt housuja ja kun olin ollut patologinen tyhjätasku koko lyhyen, mutta vaiherikkaattoman aikuisuuteni, en kertakaikkiaan ollut tottunut siihen, että housujeni taskuissa oli irronnutta nappia suurempaa aarretta.
Mutta asiaan. Vedin takataskusta ulos mustan nahkaisen kokoontaitellun ja napilla suljetun esineen. En tunnistanut sitä silloin. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että niitä kutsutaan lompakoiksi. Lom-pakko? Mikä ihmeen pakko se semmoinen on? Olinko alitajuisesti omaa velttouttani vältellyt taas taattuun tyyliini jotain velvollisuuttani?
No kuitenkin menin avaamaan tuon nahkaisen käärön napin ja aukaisin käärön varovasti. Sisältä se oli täynnä erilaisia pieniä taskuja ja lovia, mutta siellä ei varsinaisesti ollut mitään. Avasin jopa vetoketjulla suljetun pienen taskun, mutta sekin oli tyhjä. Lopulta löysin yhdestä lovesta pienen taitellun paperilapun. Avasin sen ja totesin, että siihen oli kirjoitettu mietelause, joka kuului seuraavasti:"Rahalla ei voi ostaa ystäviä, mutta sillä saa parempilaatuiset vihamiehet."
Aloin miettiä, mikä oli tuon mahdollisesti tuon lauseen kirjoittajan tarina. Oliko hän kenties kohonnut ryysyistä rikkauksiin voittamalla lotossa, juhlinut aikansa, kunnes rahat olivat loppuneet ja ns. ystävät kaikonneet. Jäljelle olivat jääneet vain tyhjä nahkainen pussukka kera suttuisen paperin.
Tulin kääntäneeksi paperia ja löysin toiselta puolelta puhelinnumeron. Kaivoin housujen etutaskusta kännykän, näpyttelin numeron ja painoin "soita"-nappia. Toisesta päästä vastattiin melkein välittömästi. Esittelin itseni ja tiedustelin oliko puhelimeen vastannut henkilö mahdollisesti hukannut mustan nahkaisen esineen, housut ja/tai mahdollisesti kännykän. Tajusin nimittäin esittäessäni kysymystä, että housuista löytämäni puhelin ei kuulunut ainakaan minulle. Henkilö langattoman toisessa päässä (olihan kyse matkapuhelimesta) kiisti ensin hukanneensa mitään tai ylipäätään tietävänsä kyseisistä tavaroista mitään. Mutta sitten hän äkkiä muisti jotain, sanoi, että pieni hetki ja laski puhelimensa pöydälle. Kuulin jotain epämääräistä mutinaa, huutoa ja kolaamista. Pienen ikuisuuden jälkeen toisesta päästä kuului yskähdys, kurkun kröhimistä ja sitten karhean uninen ääni:"Pena tässä". Ääni kuulosti jotenkin etäisesti tutulta, mutta en juuri sillä hetkellä osannut paikallistaa paikkaa, missä olin sen aiemmin kuullut. Kuului lisää kröhimistä ja sitten ääni jatkoi:"Oot vissiin löytänyt mun tavaroita? Et oo sattumoisin nähnyt myös semmosta noin vuoden -71 mallista SAABia mahdollisesti vanhan lehmuksen lähimaastossa?" Aloin kiistää nähneeni edes etäisesti mitään kuvatunlaista muistuttavaa, mutta kääntyessäni ympäri näin edessäni auton, joka oli samalla käsittämättömän tutun oloinen ja kuitenkin jotenkin selittämättömällä tavalla outo. Kerroin puhelimeen löytäneeni myös auton. Sain välittömästi ajo-ohjeet ja lupauksen palkkiosta, jonka voisin käydä noutamassa samalla, kun palauttaisin auton. Minulla ei varsinaisesti ollut mitään tekemistä, joten suostuin. Lopetimme puhelun ja istuin SAABiin. Avaimet olivat virtalukossa. Auto starttasi heti ensi yrittämällä. Bensaa näkyi olevan koko tankillinen, mikä olikin hyvä juttu, sillä edessä oli liki kolmen sadan kilometrin ajomatka.
Lähdin ajelemaan. Jonkun matkaa ajeltuani laitoin autoradion päälle. Hannu Taanilan ääni täytti samassa ohjaamon. Volyyminuppi oli kaakossa ja meni hetki ensin löytää se ja toinen tovi äänenvoimakkuuden säätämiseksi inhimillisemmälle tasolle. Ajelin jonkun aikaa ja kuuntelin puolella korvalla Taanilan tarinointia. Siinä samalla ajattelin, että mahtoiko Taanilan ääni olla luonnossakin samanlainen ja silloin minulla välähti, missä olin kuullut sen puhelimen äänen aiemmin. Olin muutama vuosi aiemmin avustanut erästä ystävääni eräänlaisen lottopilan tekemisessä. Olin äänittänyt kasetille radio-ohjelman väliin muka oikeat lottonumerot. Ääneni ei kuitenkaan ollut tarpeeksi vakuuttava, joten kasetti jäi hyödyntämättä. Siitä kuitenkin tunnistin puhelinäänen. Mikäli en ollut menettänyt järkeäni lopullisesti, olin juuri äsken löytänyt jaloistani housut, joita en tunnistanut omakseni, housujen takataskusta nahkaisen käärön, joka oli täysin tuntemattoman näköinen, lompakosta puhelinnumeron, joka ei vaikuttanut edes etäisesti tutulta, housujen etutaskusta puhelimen, jota en tunnistanut omakseni, mutta jota osasin käyttää hämmästyttävän vaivattomasti sekä auton, jolla ajaminen tuntui oudon tutulta. Kaiken kruunasi auton palautusta pyytänyt ääni, jonka juuri olin tajunnut olevan omani...

 

[markoj]

jonka kuultuani huomasin, että pakkaspäivä oli alkanut hienosti. Jo aamulla oli mollikka ilmaantunut taivaankanteen ja se joka sen oli sinne liimannut oli tehnyt aivan ylimaallisen hyvää työtä. Niin hyvää, että tuskissaan sängyssä kieriskelevä ihmispolo, minä, ehdin toivottaa sen alimpaan tuhannet kerrat, ennenkuin se veti minut lopulta ylös. Ylös kohtaamaan todellisuuden. Tai sen jota todellisuudeksi kutsutaan, normaali-ihmisten puheessa. Sen, joka on täynnä realiteetteja,
reaaaaaliteetteja. Teettejä. Kumpikohan se on?
Se on joka tapauksessa sitä, mitä kutsutaan normaaliksi elämäksi.
Normaali elämä, tavallinen elämä.
Tavalliset ihmiset.
Aamu päivä ilta yö.
Aamupäivä, iltapäivä, alkuilta, iltayö. Aamianen, päivällinen, illallinen. Yösyönti on epäterveellistä. Välipalat.

Perkele!

Kohtalaista vauhtia pitäen ehdin juuri ja juuri ratikkaan, joka kaahaili, tosiaan kaahaili, kenties joku satavuotias ei ihan jaksaisi juosta sen perässä, mutta kun nyt ratikka kuitenkin oli niitä ainoita liikkumavälineitä, missä ei lipun olemassaololle pantu suurtakaan merkitystä, otin tai valitsin sen. Se nytkähti liikkeelle ja lähti tikuttamaan eteenpäin, mikä ei, toiveistani huolimatta, saanut aurinkoa lopettamaan vittuiluaan, vaan jokaisesta vastaantulevasta autosta se lähetti kirkkaan terveisen: "Haista luuseri paska!" Yritin olla muina miehinä, sen näköinen, kuin en olisi muka huomannut. Tai että viesti olisi tarkoitettu jollekin muulle. Kanssamatkustajien kasvoista näin kuitenkiin aivan selkeästi, että he tiesivät. He tietävät aina. "Naapurisi tietää aina!". Vaikka yritin vihellellä ja tarkkailla olemattomia peipposia ikkunasta, katseli minua naureskellen jostain kaukaisesta maasta tullut venepakolainen ja yhtyi mielessään toivotukseen.

Sotaveteraani, viimeisiä, istui ja tarkkaili minua suunnitellen sopivan kokoista molotovin cocktalilia jolla hoitaisi minut huithelvettiin maan päältä nynnyilemästä. Koitin hymyillä toisella puolen käytävää istuvalle punahiuksiselle naiselle, joka kuitenkin saman tien käänsi kasvonsa pois ja arvatkaa mitä: risti jalkansa! Kenties hän pelkäsi synnyttävänsä just sillä hetkellä ja ajatteli, että jos sieltä tuon näköinen tulee, niin minä kyllä pukkaan sen takasin. Pysyköön siellä. Painukoon vittuun. Olin hetken aikaa tyytyväinen tuosta keksinnöstäni, mutta tajusin hyvin nopeasti kuinka tyhmä se oli. Masennus iski taas.

Tarkastelin taskujani löytääkseni puhelinrahaa, mutta löysin kaksi kymmenpennistä ja yhden rypistyneen kympin. Ryhdyin etsimään uudestaan, kunnes äkkiä tajusin roplailevani siksi hartaasti, että jengi varmasti luulee minun kaivelevan muniani. Sehän sopisikin kuvaan. Minä en sopinut kuvaan. En viime kesäkuussa, kun olimme Heinolassa Fyhrin Aleksin häissä. Hääväestä kuvaa otettaessa minua oli mahdotonta sovittaa siihen, koska makasin sammuneena jonkun toisen auton takapenkillä. On täysin varmaa, että se oli jonkun toisen auto, minulla ei autoa ole, eikä näillä näkymin tule koskaan olemaankaan. Ja vaikka olisi, en osaisi ajaa sitä. En metrin metriä. Joten loppujen lopuksi, mikäs minä olen arvostelemaan ratikkaa, tai sen kulkua. Tai ylipäänsä yhtään mitään. Mutta puhelinrahan puutetta arvostelin ankarasti. Se vaikutti huolestuttavalta. Kaikki nimittäin viittasi siihen, että joutuisin vielä pummimaan itseni metroonkin.

Kirosin taas. Venepakolainen jäi pois. Luultavasti hänkin oli suomalainen, eikä hän voinut ihonsa tummalle pigmentille mitään. Olinkin arvostellut häntä suotta.

Olis isoisä pyöriny haudassaan jos ois vielä elänyt.

Toissapäiväniä heräsin eteisen lattialta, täysissä pukeissa ja huomasin kusseeni housuun. Kaulaani oli solmittu tunnistamaton kravatti. Kengät olivat jaloissa, mutta väärissä, takki revennut selästä, ikäänkuin siiviksi, joilla olin kaiken järjen mukaan lennellyt kaupungin yllä. Yrittäessäni nousta ylös huomasin seuraavani vierestä, kuinka oksensin suoraan eteisen lattialle aikomattakaan varoa. Voimat olivat niin lopussa että odotin kuolevani minä hetkenä hyvänsä. En kuitenkaan kuollut.

Seuraavana aamuna olo oli jo parempi, mitä todistaa jo sekin, että kävelin tuon korttelin matkan handeliin.

Vajosin takaisin penkilleni ja raaputtelin edellisen penkin selkänojassa olevaa tarraa, joka mainosti tiesmitä hiivasienen poistopilleriä. Kyllä mä nyt ennemmin yhden hiivasienen voisin ottaa, riippuen millä tavoin se hankittaisiin. Ei mistään saunan lauteilta. Suoraan pääkallopaikalta, se pitää miehen tiellä. Ei kun se on miehen tiellä. Aina ikuisesti. Syntymästä saakka pitää sen läpi taistella ja sen jälkeen koko loppuikänsä sitä etsii. Näin siis miespuolisilla. Vittu! Nonni, siinähän se tuli. Siinähän perkeleen punapää peittelet sitä. Tässä on nyt vähän muut jutut mielessä. Näin on !

Nostin hivenen katsettani ja totesin pettyneenä ratikan seisovan yhä valoissa. Tämä kestää ikuisesti. Eihän tätä menoa Vuosaareen pääsikään. Ei pääsisikään.

En muista. Enhän mä voikkaan muistaa, kun siitä on yli viikko ja mulla on se viikon "limitti". Sekin keksintö oli taas joku tekosyy. Ja samassa muistin puhuneeni eilisiltana puhelimessa perhana-Paajasen kanssa. Paajasen kanssa oli sovittu alustavasti jonkunlaisesta kolumnihommasta SAK on johonkin nuorisolle tarkoitettuun lehteen, mutta nyt näytti siltä, että homma menee puihin. Tai siltä Paajanen ainakin kuullosti. Tai muistelen näin olleen... paskat kun eilen olin niin kännissä taas, että se on ihan turha muistella yhtään mitään. Täytyy soittaa uudestaan.

Tai kuka odottelee ja kuka ei. Mä en ainakaan odottele. Ja nyt on kankkunen ja kova onkin. Hiki kihoaa otsalle, kädet hamuilevat ympäriinsä ja päätyvät aina lääppimään naamaa, näytän takuulla idiootilta. Vittu tää matka kestää kauan. Kurvissa en enää kestänyt vaan nousin pois ja kiirehdin juoksujalkaa metrotunneliin, liukuportaisiin vaan, ja nyt tekis kalja terää, nelosolut.

Kuten tavallista metro meni just nenän edestä, joten nyt on aikaa istuskella ja pohtia menneitä. Mitäköhän

 

[AJ]

...keksis, että mainittais. Siinä istuessani ja odotellessani seuraavaa metroa aloin kaavailla vallan uutta ja mullistavaa keksintöä: henkilökohtaiset metrotunnelit. Jokainen halukas saisi rakentaa valtion avustuksella itselleen oman tunnelin. Sen ei tarvitsisi olla yhtä iso kuin nykyinen metro, eikä se tarvitsisi edes raiteita. Se olisi pelkkä maanalainen tunneli, johon mahtuisi sen henkilökohtaisen omistajan ajoneuvo, sanotaanko nyt vaikkapa auto. No sanotaan. Siihen mahtuisi sen tunnelin henkilökohtaisen omistajan auto. Koska tunneli olisi hänen yksityiskäytössään, ei hänen tarvitsisi varoa, eikä välittää muusta liikenteestä. Siellä saisi painaa menemään vaikka sataa ja tuhatta. Ja voisi ajella vaikka umpitunnelissa. Kun ei vaarantaisi muita liikkujia lain.
Tietysti tuollainen tunneli olisi hieman liikkumisvapautta rajoittava. Mutta toisaalta esimerkiksi työmatkaliikenteen käytössä se olisi oiva keino vähentää maanpäällisen liikenteen ruuhkia. Tunneli nopeuttaisi parhaimmillaan työmatkan tekoa jopa 90%. Säästynyt aika merkitsisi miljoonia euroja vuositasolla pääkaupunkiseudun hyvinvoinnille. Saasteet vähenisivät, kun tunneleihin voitaisiin asentaa laadukkaat ilmanpuhdistusjärjestelmät.
Vähitellen kaiken liikenteen siirtyessä maan alle alkaisivat säästöt olemaan todella merkittävät. Teiden rakentamisen ja varsinkin talviaikaisen vaivalloisen ja kalliin ylläpidon tarpeen katoaminen toisi Suomelle pitkällä tähtäimellä aivan älyttömät säästöt. Tässä puhuttiin jo miljardiluokan rahoista. Suuni loksahti hämmästyksestä auki. Miten olinkin pystynyt kehittämään näin mahdottoman ällistyttävän idean pelkästään metrosta myöhästymällä? Taidan olla nero, hykertelin hiljaa mielessäni. Samassa joku spurgu jammaili ohitseni, katsahti minua ja sanoi huvittuneena:"Aivan paska idea".
Tajusin samassa itsekin, että niin se taitaa olla. Nousin penkiltä, laskin toisen käteni spurgun olalle ja sanoin:"Lähetään kaljalle. Minä tarjoan." Samassa metro tuli ja astuimme sisään...

 

[Thunder]

...istumaan penkille. Kuljettaja esitti itsensä Simoksi ja spurgu sanoi nimekseen Igor, päätimme kutsua häntä Iikoriksi. Minulta tivattiin nimeäni, yritin pinnistää mutta en muistanut ollenkaan nimeäni. Simo kysyi syntymäaikaani, en muistanut sitäkään! Mikäs ihme se siinä on, kun eletään toisessa maailmassa. Ilmoitin, etten muista syntymäikääni mutta syntymäpäiväni muistan ihan selkeästi.

Me porukalla ruvettiin tutkimaan astrologian kartoilla, Argentiinan tiekartalla, Naurusaaren pienoismalli patsaasta selvittämään minun todellista ikää...

Emme päässeet puusta pitemmälle kun sivussa oleva väki ärjyi kuppaamisestamme ja takana tunnelissa olevat ajoneuvot tuuttasivat ihan hulluna kuin tuskassa oleva pelikaanin ääni.

Huomasin vasta nyt, ei haatans! Täähän on Saab, mutta en tunnistanut merkkiä. Simo sanoi, että tää on modifioitu saappi ja huusi samalla: "TEHDÄÄNKÖ 107 ? ? ! !" Olin ällissäni täysin ällillä ällikällä... En saanut sanoja tai mieltäni puhumaan, toimimaan. Varovasti päätin...

 

[AJ]

...kieltäytyä, mutta samassa kuulin jonkun sanovan "Tehdään vaan!", suorastaan raivokkain äänenpainoin. Meni hetki tajuta, että se olin minä itse. Tai oikeastaan se oli se minun puhelinääneni, jolle olin taannoin soittanut ja sopinut löytämieni housujen, lompakon, kännykän, saabin ja lehmuksen palautuksesta. Nyt ääni kuului metron kaiuttimista. Tai oikestaan ne kuuluivat modatun saabin hattuhyllylle sijoitetuista äänilähteistä. Sanon niitä tässä äänilähteiksi, koska siellä tosiaan oli kaksi pyöreää epäsäännöllisten puolipallojen muotoista pientä vesilammikkoa, joiden keskeltä pulppusi pintaan lisää vettä. Pulputuksen tahdissa kuului sitten ääni. Missään ikinä koskaan sinä päivänä en kuullut niin hyvää äänentoistoa. Joku sanoi, että se johtuu siitä, että vesi johtaa ääntä huomattavasti paremmin kuin ilma. Mutta ne on niitä Jokun juttuja. Samassa hämmästyin, sillä Joku oli palannut remmiin ja toimi näemmä saabin kartanlukijana.
Joku tutkaili karttaansa, jokä oli kuin molemmista sivuistaan rullalla oleva papyruskäärö. Rullista heijastui keskellä olevan papyruksen päälle hologrammikuva. Rullia pyörittelemällä kartta vierittyi eri suuntiin. Hetken tutkailtuaan Joku ilmoitti, että paras paikka tehdä 107 olisi tätä nykyä kuu. Aloin jo pohtia saabin muuntamista avaruusraketin komentomoduliksi, kun Joku täsmensi, että kyseessä olisi Kalifornian Kuu, pieni paikkakunta Kalifornian Auringon ja Tuulen välimaastossa. Lähdimme matkaan...

 

[Thunder]

...ja hetken ajettuamme Simo laittoi liinat kiinni ja sanoi: "Mutta mitenkäs me sinne rapakon taa seilataan, matkamme välissä on ziljoonia kuutioita märkää vettä?!"
Joku mietti hetken ja totesi: "Olet oikeassa Simo, äänilähteille moinen vesimäärä ei tee hyvää äänentoistolle... Pitäskö modata tää nelipyörä sukellusveneeksi?"
Iikori vänkäsi vastaan: "Ei käy, minulla on ahtaan paikan kammo!"
Kerroin Jokulle, että minulla on sellainen ongelma, mitä kukaan psykiatrit eivät osanneet määritellä.. Minulla on suljetun paikan sisällä olevan ahtaan käymälän fobia. Jos istuisin semmoisessa paikassa, taatusti pakoputkestani tulisi niin paljon paskaa, että tulee pytty piripintaan täyteen ja munat paskassa!
Kaverit totesi, että sukelluksen suunnitelma täytyi jäävätä täysin, ei haluttu ottaa riskiä, että käymälä tukkeutuisi. Joku ehdotti, että lähdetään Grönlannin kautta Kanadaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Me kaikki hyväksyttiin ehdotus ja päätettiin lähteä, sillä Joku tiesi tasan tarkkaan papyruskääröstään, että on aina olemassa jääpolkuja viemässä pohjoisnapaan ja Kanadaan. Käännettiin nokkaa kohti Lapin pohjoista raja-asemaa...

 

[AJ]

Heti alkumatkasta tuli nälkä. Poikettiin jollekin huoltoasemalle, kun siinä oli Hesburgerin mainos. Et jos sieltä sais jotain ruokaakin. Ja saihan sieltä, kun samassa rakennuksessa oli myös Pizza-Hut. Tilattiin läjä perhepizzoja ja siinä odotellessa kateltiin vähän paikkoja. Äkkiä Joku huusi "Oujee!" ja alkoi hyppiä tasakäpälää. Taasko se alko, minä ajattelin ja tulin sanoneeksi sen ääneenkin. "Alkopa hyvinkin", Joku naureskeli ja tuuletteli. Ja tosiaan, Alkohan se siinä olikin. Kävimme ostamassa suurimman osan siitä.
Hetken kuluttua retkueemme jatkoi matkaa kohti Lappia auto täynnä miehiä, viinaa ja pizzoja. Joku, joka oli siirtynyt pelkääjän paikalta takapenkin sikailuosastolle veteli pitkiä huikkia kossupullosta. Välillä innostuksen käydessä liian suureksi roiskui viinaa myös äänilähteiden päälle. Radiosta tullut Hannu Taanilan pakinaohjelma sai aivan uusia piirteitä. Kuulosti nimittäin juuri siltä kuin Hannu olisi sönköttänyt juttujaan kännissä. Minä, joka olin siirtynyt apukuskin paikalle sain idean kokeilla muita kanavia. Pian kuuntelimmekin kuinka joku paikallisradion säätoimittaja nikotteli sääennusteen Vapuksi:"Lunta sataa ja kaikki vituttaa!". Totesin, että tiedotus kuulosti kumman tutulta. Joku väitti, että se oli Kummelintuttu tiedoitus. No jopas, niinpä olikin.
Päätimme poiketa ottamaan Pispalan harjuilta vähän vauhtia, mikä olikin ihan hyvä ratkaisu. Nimittäin Kukaan ei ollut muistanut tankata autoa. Miehet kyllä oli tankattu, mutta menopeli ei. Bensa onneksi riitti nippa nappa harjun laelle ja pysähtyi sinne. Katselimme hetken maisemia ja söimme viimeiset pizzanjämät. Sitten työnsimme autolle hieman alkuvauhtia ja hyppäsimme yksitellen sisään. Auto lähti rullaamaan harjua alas yhä kiihtyvällä vauhdilla. Vauhdin kiihtyessä taisimme rikkoa lakia ja asetuksia. Ainakin fysiikanlakeja. Auton vauhti nimittäin kiihtyi entisestään ja olimme tuota pikaa Lapissa. Joku huuteli ohjeita, mutta Kuka ei niitä noteerannut. Hänellä oli täysi työ pitää auto tiellä jatkaessamme entisestään kiihtyvällä vauhdilla kohti Norjaa ja Jäämerta...

 

[Thunder]

...Äkkiä kuului valtava korviavihlova pamaus!!! Näin vain valkoista valoa joka suunnalta, varmistaakseni yhtäjaksoisen valkean valon suunnat, tein 720 asteen pyörähdykset, vaaka- ja pystytasoilla. Odotin, että milloin näkisin jotain? Kohta alkoi jo näkyä horisontissa... Vastaani tuli elokuvaohjaaja kysymään mielipidettäni käsikirjoitusta ja pyysi kuuntelemaan koko stoorin... Olen kuullut tämän aiemminkin, Déjà Vu?

Ohjaaja pakisi tarinaa...
##############
"...Perheen nousuhumalainen isäntä päätti mennä latoon laittamaan hevoset ulkosalle happea ottamaan kuten aina perinteisesti. George Bush Sr. kuuli lähestyessään latoa omituista lätsähdyksiä ja poimi maassa ison oksakarahkan aseeksi. Bush avasi ladon ovea varovasti kuin hylätyn ongelmajätelaitoksen myrkkyovea. Kauhukseen isä näki poikansa ns. keskittyneessä tilassa ja lampaan pökkivän niin, että villat siinä pölähtelivät.

Isä katseli kauhistuneena ladon tilannetta ja ajatteli, että pojan hormonithan ovat luonnottomasti kiihtyneet ja on saattanut pökkiä kaikkia tilan eläimiä ja kihisi raivosta, jos poika on mennyt piikkaamaan isänsä palkintotammaa.

George heräsi tajuihinsa ja huomasi isän mustaksi muuttuneen raivon. Sen enempää ajattelematta poika tiesi, että isä kalauttaa ensin ja saarnaa lopuksi, päätti George juosta karkuun. Suureksi hämmästyksekseen George ihmetteli, että miksi lammas on hänen etumuksessaan kiinni ja juokseminen lampaan sorkat saappaanvarsissa oli vaikea taito. Onnistuihan George pinkaisemaan pakoon hämmästyttävästi lammas edellään ravia tehden.

George yritti kumartua juoksun aikana repimään lampaan sorkat irti saappaanvarsista, mutta sillä heinätalikko paidan sisällä ja housun lahkeessa takasi kumartumisen mahdottomaksi, selkä pysyi suorassa kuin kipsattuna selänruotoonsa liimattuna. Isä karjui takaa-ajossa ja molemmat ilmestyivät oven ladosta. Perheen emäntä näki raamatullisen syntisen sodomian Babylonian vertauskuvauksellista näytelmää ja pyörtyi siihen paikkaan. Jebin oli vaikea uskoa näkemäänsä ja totesi: - Pössytin kaverini kotona varmasti huonolaatuista sätkää, joka aiheutti minulle hallusinaatioita!"

Luonnonoikkujen esiintymistiheys oli tavanomaista korkeampi Bushien farmilla. Koska älykäs kukko sydämistyi Georgeen sen rääkätessä määkivää lammasta. Tiheyden kummallisuutta lisää se asia, että sonnihan ei punaista väriä nähnytkään, se oli värisokea ja näki värin mustana. Kukko sen sijaan näki punaista ja lähti raivokkaasti niiden kaksikon perään, kanalauma seurasi johtajaansa pysyen tiukasti johtajan peesissä kiinni. Pojan isä heitti karahkansa bumerangin tyyliin ja osui poikaan kuin täsmäohjus. Karahkan aiheuttama paineaalto väreili pojan takaraivosta aina perhekalleuksiinsa asti, jolloin lammas otti ison loikan ja välissä vapautunut tyhjiö lampaan ja Georgen välissä irtosi kuin ilmaa hörppivä ääni. George läsähti suoraan maahan, pojan sepalus ei ole vetäisty kiinni ja nitisevä housunnappi lähti singahtaen irti. Housut putosivat nilkkoihin, juuri kun isä oli nappaamassa poikaansa niskavilloista kiinni, hän näki kauhuissaan, että poikaidiootti antoi kukon kiskaista tinasotilaan perslävestään ja kanat rupesivat munimaan ja upottamaan pyöräyttämät valkoiset soikeat munat katoamaan persposkien väliin.

Serkukset Görän ja Börje katselivat salaa metsänreunassa ja näkivät kaiken aiheuttamansa episodin. He päättivät yksimielisesti muuttaa Kanadaan, taas pakolaisina.
Perheessä ei enää tapahtumasta puhuttu koskaan ja koko tuo tapahtuma aiheutti Georgelle traumaattisia kokemuksia, vielä kauheampaa oli kokea isänsä viha tämän saarnatessa hänelle syntilistoja tekemisistään.

Vanhempana George meni opiskelemaan Yaleen ja sattumalta opiskelijoiden asuntolassa samassa kämpässä oli huonekumppanina veljensä Jeb, veli rupesi intoilemaan rokkarin elämästä ja päätti tutustua johonkuhun lupaavaan rokkibändiin. Veljekset lähtivät perjantaina opinahjon päätyttyä paikalliseen kapakkaan kiskomaan Budweiserit huiviinsa ja kiskomaan viinaa. Siellä Jeb tapasi lupaavalta kuulostavan bändin keulahahmon, joka suostui tulemaan kolmikoksi yhdellä ehdolla, jos saadaan naisia veljeksien kämppään leikkimään. Tämä Yalen kertomus tuntuu olevan ihan normaalia, mutta se on kaikkea muuta kuin normaalia vasta Georgen herättyä aamulla punkastaan.

Hän nousi sängystään ja lähti aamukuselle vessaan, hän huomasi, että hänellä on naisten läpinäkyvät pikkarit päällään. George järkyttyi pikkareista sen verran, ettei armoton kusihätä tullut rakkojohtimesta tippaakaan. Hän lähti takaisin huoneeseensa, poimi kädet vapisten pöydästä marlboro-askin ja sytytti tupakan. Vetäessään pitkät henkoset keuhkoihinsa ja alkoi ihmetellä sätkän imelää ja pistävää makua, vilkaisi sätkäänsä: - Eihän siinä vittu lue mitään ”Marlboro”-merkkiä? Mitähän merkkiä tämä tupakka on, maistuu ihan J-EES?
George ei tajunnut sen olevan kannabista ja alkoi kiskoa pari sätkää peräjälkeen, hänelle syntyi todellinen euforinen tunne ja siirtyi pitkäksi aikaa toiseen maailmaan. Jeb käväisi ja näki Georgen nukkuvan silmät auki sängyssään, heilutteli kädellä..."
#################

Säpsähtäen heräsin, se olikin unta. Tähyilin silmiäni tai oikeastaan katsoin suoraan ylöspäin. Näin jotain valkoisista tiileistä tehtyä kattoa, kuului ritinää, vilkaisin varovasti vasemmalle, autoporukan jätkät siinä makoilivat. Käänsin päätäni varovasti oikealle, silmät käänsin viimeiseksi, olin saada slaagin, virnuileva eskimon naama viskoi käsiään iloisesti ritisevän nuotion vieressä. Olimme kaikki jossain iglun sisällä. Huomasin, ettei ajatukseni kulje, ovatkohan jäässä? Mitä tähän auttaisi...

 

[AJ]

...no jäänesto tietenkin. Nousin varovaisesti istumaan ja kansainvälisillä viittomilla sain selville, että Saabimme olisi parkissa iglun ulkopuolella. Ryömin oviaukosta ulos ja menetin välittömästi tajuntani. Jonkun aikaa siinä makoiltuani aloin osoittaa heräämisen merkkejä ja sain vaivoin avattuani silmät. Taju meinasi lähteä saman tien uudestaan. Syynä aivan käsittämättömän kirkkaasti paistava aurinko. Lumesta heijastuvat säteet moninkertaistivat efektiä.
Suljin silmäni ja konttasin pystyyn. Käännyin selin ja hapuilin takaperin autolle. Hain toisella kädellä tukea Saabista ja toisella kädellä peitin silmiäni tuolta sietämättömältä kirkkaudelta. Jotenkuten pääsin takakontin luokse ja avasin luukun. Kumarruin sisään ja aloin penkoa sisältöä. Se olikin melkoinen urakka. Vasta vartin päästä löysin takakontin peränurkasta likaisen muovikassin, jonka sisältä löytyi vajaa pullo polttoaineen jäänestoa. Avasin pullon ja nuuhkaisin varovaisesti. Oksennus lensi saman tien, mutta ehdin onneksi kääntyä sen verran, että suurin osa lensi takakontin ulkopuolelle.
Yökkäilyn viimein tauottua pyyhin suupieleni hihaani. Kohotin jäänestopullon uudestaan huulilleni. Pidätin hengitystäni. Kova muovireunus pisti huuliani vasten. Otin pitkät huikat ja valmistauduin uuteen oksennusrefleksiin. Sitä ei kuitenkaan onneksi tullut. Sen sijaan koko kroppaa ravisti uskomaton puistatus. Pidin vähän taukoa ja tyhjensin toisella huikalla loput jäänestosta sisääni. Sydämeni alkoi jyskyttää ja otsalle kihosi hiki. Hieneritys lisääntyi pian käsittämätömiin sfääreihin. Hikeä valui silmiini ja niitä alkoi kirveltää. Pudotin pullon käsistäni ja yritin varovaisesti hieroen saada silmäni kuiviksi. Hoipuin tuskissani melkein keksinkerroin pääni avoimen peräkontin sisällä. Lopulta sain silmät katselukuntoon ja aloin hahmottaa paremmin ympäristöäni. Ensimmäiseksi näin latomaiseman. Ajatus tuntui hivenen oudolta. Olinhan juuri herännyt iglusta, eivätkä eskimot tietääkseni kuivanneet heinää ladoissa. Maisema näytti vieläpä etäisesti tutulta. Suljin silmäni hetkeksi ja yritin ravistaa näköharhan pois. Avasin silmät uudestaan ja totesin tilanteen pahentuneen. Silmissä suorastaan pyöri latomaisemia vaikka missä asennoissa. Yhtäkkiä tajusin, mitä silmäni ja aivoni yrittivät minulle viestittää. Saabin takakontin lattia oli sikinsokin olevien kossupullojen peitossa. Korkkaamattomien kossupullojen peitossa. Samojen kossupullojen, joiden seasta olin äsken penkonut työllä ja tuskalla esiin polttoaineen jäänestopullon loiventaakseni krapulaani. Elämäni nöyryyttävimpiä hetkiä. Onneksi kukaan ei ollut todistanut häpeääni.
Potkaisin suutuspäissäni auton viereen pudonnutta jäänestopulloa. Tukijalka kuitenkin petti ja löysin itseni vaakatasosta puoliksi auton alta ennen kuin ehdin tajuta yhtään mitään. Kiroilin aikani ja punnersin pystyyn. Otin takakontista kossupullon, korkkasin sen ja käännyin istumaan Saabin takapuskurille. Otin pitkät huikat ja suuntasin katseeni kaukaisuuteen. Tosin kovin pitkälle katseeni ei yltänyt sillä vain parinkymmenen metrin päässä seisoi valtavilla renkailla varustettu kuusipyöräinen outo ajoneuvo. Kyljessä oli jotain tekstiä. "Polar Bear Safari" sain tavattua auton kyljestä. Suuntasin katseeni hieman ylemmäksi ja näin suu auki möllöttävien turistien rivistön. Videokamerat kourissaan...

 

[Thunder]

...japanilaiset turistit hihkaisivat onnenhuutoon: "Pantsai, vihdoinkin joku, joka ottaa meistä ryhmäkuvan!"
Japsit ryntäsivät luokseni ahdistelemaan digitaalikielillään ja ihastelivat saabin takakontin tarjontaa, muutamat hypistelivät ihmeissään oudon näköisiä kossupulloja. Yksi joi huikalla pullollisen janoiseen kurkkuunsa ja tokaisi:
- Suuta ihan polttelee, aivan jääkylmää lähdevettä!
Koko ryhmä rupesi kiskomaan "vettä" kuin kameli kaivosta, piti rynnätä kiireesti pelastamaan pulloja mitä oli pelastettavissa. Japsit olivat hetkessä ihan tillin tallin ja ryhmää lähestyi jääkarhu, jonka japsit luulivat olevan eskimo turkissa ja juottivat tämän karhun humalaan.

Katselin erikoista näytelmää ja suureksi hämmästyksekseni jääkarhu yks kaks pakkasi ryhmän saabiin ja meni itse kuljettajan paikalle ja huristeli kovalla vauhdilla lumi pöllyten horisontin taa. Nyt ei ollut enää muuta ajoneuvoa kuin tuo omituinen kuusipyöräinen mainoslava Polar Bear Safari.
Jätkät ovat heränneet ja Joku kysyi loiventavaa ja Kuka kiroili:
- Juppajumai! Kuka vei automme?
Katselimme Kukaa syyttävästi ja Kuka kiisti osallisuudestaan, puolustussanoikseen puhui, että joku vei auton. Joku sai raivarin ja yritti kuristaa Kukaa. Simo ja Iikori tuijottivat outoa safari-autoa, Simo lopetti kuristusyrityksen ilmoittamalla:
- Jätkät hei, modifioidaanko tää safariauto myyräkoneeksi, että päästään vedenpinnan alla maakerroksen ali Kanadaan vai onko muita ehdotuksia?

Iikori ehdotti, että juodaan kossupullo, että saadaan ideapankki rönsyilemään modifiointisuunnitelmissamme, se oli vaan tekosyy Iikorin ahtaan paikan kammon peittelemiseen. Annoin joka jätkälle pullon mieheen, tulin surulliseksi, minulle ei jäänyt yhtään. Joku puhui, että miksi kannan sitä vasemmassa korvassani?

Olin hämmästynyt, enhän tunne korvassani mitään omituista, varovasti koskettelin, se oli sileää ja kovaa, otin esille ja se oli täysinäinen korkkaamaton kossupullo, hypin ilosta! Ruvettiin juomaan rauhallisesti ja suunnittelemaan, että mitä tekisimme kuusijalkaiselle rumilukselle...

 

[AJ]

Pullo kiersi taajaan ringissä. Jostain syystä se ei vajentunut lainkaan. Yritin pidentää huikkaa ja seurasin silmä kovana, että tekeekö joku vilunkia. Kuka semmoista nyt tekis, Joku totesi ja olin samaa mieltä. Joka tapauksessa tulimme aivan hillittömään änkyrään yhdestä pullosta koko porukka. Kun pullo seuraavan kerran osui kohdalleni luin sen etikettiä tarkemmin ja totesin, että kyseessä oli erikoisvahava naparetkikossu, jonka alkoholipitoisuus oli 107%.
Pullon kiertäessä alkoi ideoitakin sinkoilla. Vieläpä loistavia ideoita. Niissä kaikissa vain oli se vika, että ne eivät olleet toteutuskelpoisia.
Ongelmamme oli selvä. Vaikka meillä näytti olevan ikikestävä viinapullo, oli muonapuolella havaittavissa hälyyttävää vajausta. Japsituristilauma oli vienyt mennessään myös Saabiin säilötyt eväämme. Nälkä alkoi hiljalleen vaivata.

Lopulta Joku keksi loistavan idean. Meidän pitäisi tutkia tuo outo ajoneuvo. Kiipesimme peräkanaa köysitikkaita pitkin ajoneuvon kyytiin. Aloimme penkoa paikkoja. Tuota pikaa löysimme kartan, kompassin, kiväärin ja paketillisen ammuksia. Voi kun olis sukset, Iikori huokaili. - Miten niin, minä ihmettelin? -Voitais järjestää ampumahiihtosuunnistuskilpailut.
Aivan järjetön idea, me muut totesimme ja kehoitimme yhteen ääneen Iikoria suksimaan vittuun. Äänistä tuli mieleeni radio ja menin ajoneuvon ohjaamoon. Sieltä varmaan löytyisi radio, jolla voisimme hälyttää apua. Vaan eipä löytynytkään, vaan ikivanha kasiraitamankka. Siinä oli kasetti sisässä. Painoin PLAY-nappia ja ohjaamon täytti musiikki. Kirjaimellisesti. Nimittäin musiikin soidessa soittimesta tulvi nuotteja ulos ja niitä alkoi kasaantua sinne tänne pieniksi ryppäiksi, jotka kasvoivat hiljalleen isommiksi. Sain neronleimauksen ja huusin muut katsomaan ihmettä. -Olemme pelastetut, sanoin toisille tyynesti. Muut olivat hieman typerehtyneitä. -Miten nämä nuotit meitä muka auttavat, Simo epäili. Minä keräsin tyynen rauhallisesti sylillisen nuotteja ja lausuin juhlallisesti:Nuotilla voi pyydystää kalaa...

 

[Frank]

Ja juuri sillä siunaaman hetkellä..