KOLUMNI
Tunteita ja turhaa työtä
Pääministerin virka-asunnon Kesärannan kellaritiloissa oli tiistaiaamuna jännittynyt tunnelma. Oli alkamassa pääministeri Matti Vanhasen asettaman globalisaatiotyöryhmän loppuraportin luovutus- ja julkistamistilaisuus.
MTV3:n saippuasarja Tunteita ja tuoksuja pyöri seinälle levitetyllä valkokankaalla, jolle valtiovarainministeriön ylijohtaja Anne Brunila turhaan yritti saada valmistelemaansa Power Point -esitystä heijastumaan. Pienessä sivutilassa valtioneuvoston tiedotuspäällikkö Asko Mattila supatti matkapuhelimeensa kiitoksia yksikkönsä naisille siitä, että vasta edellisenä iltana valmistunut pääministerin asettaman globalisaatiotyöryhmän loppuraportti oli yön aikana saatu monistetuksi. Yläkerrassa pääministeri itse oli juuri hyvästelemässä Bulgarian presidenttiä Georgi Parvanovia.
Ilmassa oli suuren uutisjuhlan tuntua.
Silti kyseessä oli vain yhden globalisaation vaikutuksia käsittelevän raportin julkistamistilaisuus. Vastaavia raportteja on tehty tasaiseen tahtiin, ja kaikki niistä päätyvät suunnilleen samanlaisiin johtopäätöksiin.
Mutta aina ne jaksavat viestimiä kiinnostaa, koska Suomessa – ja Euroopan unionissa laajemminkin – raportit ovat poliitikkojen tapa välttää päätöksentekoa. Kun poliitikot eivät saa tehdyksi päätöksiä, raportit ovat ikään kuin varjopäätöksiä ja todellisten päätösten puuttuessa herättävät lähes yhtä suuria intohimoja kuin herättäisivät todelliset päätökset konsanaan – jos niitä tehtäisiin.
Tämänkertainen globalisaatioraportti oli kuuma uutinen, koska se varovaisin sanakääntein kirjasi näkemyksiä siitä, miten suomalaista työmarkkinakäytäntöä voitaisiin uudistaa, ja koska sosiaalidemokraatit synkästi vastustivat työmarkkinakäytäntöjen käsittelemistä raportissa, joka julkistettiin kesken vaikeiden tulopoliittisten neuvottelujen.
Näin tästäkin raportista saatiin puserretuksi voimakkaita tunteita: kun valtiovarainministeriön ylijohtajan Anne Brunilan johtaman työryhmän johtopäätöksiä vastusti kiivaasti valtiovarainministeri Antti Kalliomäen erityisavustaja Pertti Rauhio, niin sabotoiko ministeri silloin ylijohtajansa työtä vai uhmasiko ylijohtaja ministerinsä tahtoa?
Ja jälleen jäänee käyttämättä yksi mahdollisuus sitoutua toimiin, joilla pieni ja syrjäinen maa voisi vastata maailmantalouden voimakkaisiin muutoksiin.
Eikä ehkä kulu aikaakaan, kun joku ministeri asettaa uuden työryhmän pohtimaan keinoja vastata globalisaation haasteisiin.
Käy sääliksi virkamiehiä, jotka tosissaan lähtevät selvitystyöhön. Suomessa on korkeassa asemassa olevia virkamiehiä, joilla on sisäinen vimma saada poliittiset päättäjät reagoimaan ilmeisiin ulkoisiin uhkiin ja käyttämään avautuvat mahdollisuudet hyväksi.
Tällainen virkamies on valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas, josta lukuisat selvitykset ovat jo tehneet kyynisen huumorin mestarin.
Tällainen virkamies on kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtanen, joka puolustaa ministeriönsä integriteettiä kiihkeästi.
Ja tällainen virkamies on valtiovarainministeriön ylijohtaja Anne Brunila, joka ei suostunut vaikenemaan johtamassaan työssä yritysten kilpailukykyyn keskeisesti vaikuttavista työmarkkinakäytännöistä vain siksi, että raportti satuttiin julkistamaan juuri kun tulopoliittiset neuvottelut ovat meneillään.
Näitä virkamiehiä syytetään siitä, että he katsovat asioita vain yhdestä näkökulmasta, talouden ja tehokkuuden näkökulmasta. Voi olla, että niin on, mutta se ei ole heidän vikansa. Heidän rinnalleen toivoisi yhtä valovoimaisiksi keskustelijoiksi esimerkiksi opetusministeriön tai sosiaali- ja terveysministeriön johtavia virkamiehiä. Kun muut ministeriöt käpertyvät omaan sisäiseen maailmaansa, talouden ja tehokkuuden sanansaattajat saavat suuremman roolin kuin heille luultavasti omastakaan mielestään kuuluisi.
Sen sijaan, että esimerkiksi Sailas, Virtanen ja Brunila saisivat haastajikseen muiden ministeriöiden johtavia virkamiehiä, he joutuvatkin mittelemään voimiaan poliittisen koneiston harmaiden lähettien, poliittisten erityisavustajien, kanssa. Virkamiesten aseman voi ennustaa hankaloituvan entisestään, kun hallitus saa läpi tahtonsa ja nimittää avainministeriöihin poliittiset valtiosihteerit.
Suomi on syrjässä ja kaukana kaikesta paitsi Venäjältä.
Millä ihmeellä me selviämme, kun väestö harmaantuu ja vientituloja tuoneet teollisuusyritykset yksi toisensa jälkeen ajavat täällä toimintojaan alas?
Vaikka taloudesta puhuminen on miten vastenmielistä ja henkisesti kylmää, ilman talouselämää ei ole julkisia palveluita, sosiaaliturvaa, sivistystä. Köyhtyvä yhteiskunta on raaka.
Kansantalouden pienuudesta ja syrjäisestä sijainnista johtuva haitta on tasoitettava vaalimalla yrittämisen ja talouselämän edellytyksiä tarkemmin kuin keskustassa sijaitsevan ja ison maan tarvitsee tehdä. Kaikissa talouselämän edellytyksiin vaikuttavissa olennaisissa asioissa Suomen on oltava tehokkaimpien maiden joukossa. Se voi merkitä enemmän työtä ja tarkempaa julkista hallintoa, mutta se merkitsee myös suurempaa turvallisuutta.
Tämän lähes jokainen asiantuntijaraportti sanoo vähän eri vivahtein ja yksityiskohdin. Viesti on aina: jousta jonkin verran niin pelastat paljon.
Yksi on varmaa: viimeisinä kärsivät rikkaat.
