Artikkeli on vuodelta 2003
Nyt kun kylmän ja hyisen Suomen kesän pahimmat monsuunit alkavat hellittää, voinee sääilmiöstä nimeltä sade kirjoittaa jo ilman tappouhkauksia. Nimittäin paitsi suomalaiseen kesään, kuuluu ainoa toimiva hyttyskarkote erottamattomasti myös autourheiluun.
Allekirjoittaneelle sadekelin kilpailuista on tullut suoranainen fetissi – kilvanajo oloissa, jotka ovat siihen täysin sopimattomat, on jotain todella hienoa. Heikentynyt näkyvyys ja olematon pito luovat täysin uudenlaiset normit paitsi kalustolle ja renkaille, erityisesti myös kuljettajille.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen
Yleensä kuljettajat pyritään varsin hanakasti jakamaan hyviin ja huonoihin sadekelin kuskeihin. Esimerkiksi Michael Schumacheria kutsutaan Regenmeisteriksi ja toista maailmanmestaria Jacques Villeneuvea taas pidetään täysin onnettomana asfaltin kastuessa. Totuus ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen; Villeneuve kykeni esimerkiksi viime vuoden sateisessa Ison-Britannian GP:ssä varsin hienoon suoritukseen, josta tuloksena oli neljäs sija. Toisaalta myöskään Schumacher ei aina loista, kaikkihan muistavat vaikkapa tämän vuoden Brasilian GP:n nolon päätöksen, kun Schumi pyörähti ulos radalta nopeassa vasemmalle kaartuvassa mutkassa. Schumacherin puolustukseksi toki todettakoon, että radan tuolla kohdin ylittäneen puron uhriksi jäi valtaosa päivän keskeyttäjistä.
Sade tuo tullessaan suuren määrän erilaisia muuttujia, jotka osaltaan sotkevat kilpailua. Tulevan säätilan ennustaminen ja kilpailun aikana vaihtelevat olosuhteet tuovat joukon uudenlaisia haasteita sekä tiimille että kuljettajalle, kun auto täytyy säätää, taktiikka laatia ja ajotyyli sopeuttaa muuttuviin oloihin. Esimerkiksi Villeneuven edellä mainittuun suoritukseen oli suurena osasyynä se, että B.A.R-tallin päällikkö David Richards sai helikopterin avulla reaaliaikaista tietoa säätilasta ja näin tiimillä oli selvä etu taktiikkaa valittaessa. Suomalaisittain parhaassa muistissa lienee hieman vastaavankaltainen tilanne Monacosta 1983, kun Keke Rosberg ja Williams haistoivat säätilan kehityksen parhaiten – Keke lähti matkaan slickseillä ja sai radan kuivuessa ruutulipulle asti kestäneen etumatkan, kun muut joutuivat hakemaan uutta vauhtia varikon kautta. Huonompikin sadekuljettaja voi onnistuneen arvauksen säätöjen tai rengasvalinnan kanssa siis loistaa satunnaisesti heikoissa oloissa ja saada täten maineen taitojaan parempana vesikelin taitajana.
Olosuhteiden uhriksi Brasiliassa joutunutta Schumacheria taas pidetään hieman ironisesti nimenomaan muuttuviin olosuhteisiin sopeutumisen ykkösnimenä. Ehkä paras näyttö tästä nähtiin Span kilpailussa 1995, kun ruudusta 16 startannut Schumacher kykeni kuurosateiden värittämässä kilpailussa ensin nousemaan kärkikahinoihin ja ratkaisuvaiheessa ajamaan kosteamman osuuden läpi slickseillä. Samalla takaa paremman vauhdin mahdollistaneilla saderenkailla tullut Damon Hill sai tuntea Schumin kyynärpäätaktiikan pahimmat puolet, kun saksalainen piti tätä takanaan varsin ronskein ottein. Hill menetti arviolta 15 sekuntia kunnes Schumacher kävi nurmikolla ja putosi kakkoseksi – Hillin kannalta liian myöhään. Rata alkoi kuivua ja mestarillisesti märän radan niksit sileillä nakeilla hallinneen Schumacherin renkaat alkoivat täten jälleen toimia paremmin. Wunderkind paineli uudelleen Hillin ohi ja uuden sateen, Hillin varikkoylinopeudesta johtuneen stop and gon sekä pace carin vierailun jälkeen voittoon. FIA tosin muisti Schumia kilpailun jälkeen ehdollisella ajokiellolla vaarallisesta peippailusta, jossa jopa renkaatkin koskettivat kerran, mutta ajosuorituksen loistokkuutta se ei silti himmentänyt.
Toisaalta on myös kuljettajia, jotka kykenevät kyllä olemaan nopeita sateella, mutta ovat ongelmissa heti kun olosuhteet vaihtelevat. Lähes malliesimerkki tällaisesta on viimeisen kymmenen vuoden nopeimpana kuljettajana pidetty Mika Häkkinen. Sateisessa Silverstonessa 1998 nähtiin Mikan molemmat puolet: Häkä ampaisi startista kärkeen ja teki jo yli 40 sekunnin kaulan kaikkiin muihin, kaikki näytti suorastaan hyvältä… kunnes Mika pyörähti. Yltynyt sade johti siihen, että rata olikin yhtäkkiä aiempaa liukkaampi, mitä Häkän herkäksikin sanottu ajotyyli ei sietänyt.
Sadekelin hurjat…
Jos verrataan Häkkistä ja Schumacheria, on ehkä selkein ero havaittavissa siinä, että Schumi pyörähtää harvoin tilanteessa, jossa radan liukkaus yllättää. Yleensä hän vain jatkaa suoraan nurmikolle, kuten esimerkiksi Spassa ’95 Hillin kanssa kisatessa tapahtui. Etupyörät menettävät pidon ensiksi, Schumi saa auton nopeasti takaisin hallintaansa ja matka jatkuu yleensä suhteellisen vähin vaurioin. Mikan yliohjaavaa autoa suosineella ajotyylillä tulos oli taas usein juuri pyörähdys, joka taas johti yleensä astetta pahempiin kolhuihin. Silverstonessakin Häkä vahingoitti autoaan radalta pyöriessään – eroa olisi vielä virheen jälkeenkin saattanut olla tarpeeksi, mutta lopullisesti Mikan päivän pilasi radalle tullut turva-auto. Schumacherin lopussa varsin erikoisella tavalla kärsimään varikkorangaistukseen älkäämme tässä puuttuko.
Jos ei Schumacherin suorituksia voi ohittaa sadekelin huippusuorituksista puhuttaessa, ei voi näin tehdä myöskään Ayrton Sennan kohdalla. Tämä toinen viimeisen kahden vuosikymmenen sadekelin taitaja oli märällä asfaltilla ehkä jopa Schumacheriakin vakuuttavampi. Sennan suorituksista on vaikea nostaa esille sitä parasta, mutta yksi tapahtumarikkaimmista oli Monacon kilpailu 1984.
Paalupaikan kilpailuun oli vallannut McLarenin Alain Prost, seuranaan Nigel Mansellin Lotus kakkosruudussa ja Rene Arnoux’n ja Michele Alboreton Ferrarit toisessa rivissä. Senna oli Tolemanillaan 14. ruudussa. Kilpailupäivä valkeni sateisena ja huonojen olojen takia starttiakin päätettiin siirtää 45 minuutilla. Kun vihdoin päästiin matkaan, pääsi Prost keulille perässään Mansell ja Ferrarit. Huonot olot vaativat veronsa: jo ensimmäiseen mutkaan jäivät Tambayn ja Warwickin Renaultit sillä seurauksella, että Tambayn jalka murtui. Pian jäivät radan varteen kaiteiden uhreina muun muassa Andrea De Cesaris ja Teo Fabi. Kärjessä Mansell ohitti Prostin, mutta osui kaiteisiin kierroksella 14 ja näin pieni ranskalainen nousi jälleen kärkeen.
Jo Mansellin ulosajon tapahtuessa Senna oli kuin varkain noussut kolmanneksi Prostin ja kahdeksannesta ruudusta toiseksi nousseen Niki Laudan kantaan. Taas nähtiin myös muiden osatekijöiden tärkeys: Sennan Toleman-talli oli vaihtanut renkaansa Pirelleistä Michelineihin juuri kilpailun alla ja Michelinin saderenkaat olivat aivan eri luokkaa Pirelleihin verrattuna. Viisi kierrosta myöhemmin jäi Lauda McLarenillaan Sennan taakse, toiset viisi kierrosta ja Teräsrotta kolhi itsensä ulos kilpailusta. Laudan keskeyttäessä kiinnittyi huomio viimeisestä ruudusta Tyrrellillään lähteneeseen Stefan Bellofiin – saksalainen oli noussut jo neljänneksi ja oli nopein auto radalla. Kierroksella 27 hän nousi kolmanneksi ja lähestyi sekä Prostia että Sennaa varsin nopeasti. Näytti selvältä, että Prost tulisi jäämään kahden nuoren hurjapään jalkoihin.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Kierroksella 31 kilpailun johtaja Jacky Ickx teki monia hämmästyttäneen ratkaisun: ruutulippu otettiin esiin ja kilpailu keskeytettiin. Kiistanalaisen ratkaisusta teki se, etteivät olosuhteet olleet muuttuneet juuri mitenkään, vaan olivat yhä tasaisen huonot. Helpottunut Prost sai pitää voittonsa, jota ei melkoisella varmuudella olisi saanut, mikäli kilpailua olisi jatkettu; Senna oli kaventanut yli puolen minuutin johdon seitsemään sekuntiin, kolmantena ollut Bellof taas oli enää 12 sekunnin päässä Sennasta. Voi hyvin olla, että kilpailun voittaja ei olisikaan sitä jatkettaessa ollut Senna, vaan tämä nuori saksalainen. Uskomaton suoritus molemmilta yhtä kaikki.
Stefan Bellofin lupaavasti alkanut ura ja elämä päättyi seuraavana vuonna urheiluautokilpailussa Span radalla ylioptimistiseen ohitusyritykseen Eau Rougessa. Sateella pärjänneet kuljettajat ovatkin usein olleet myös kuljettajajoukon rämäpäisimpiä – Sennan kohtalo lienee kaikille tuttu, mutta vähäinen ei ollut niiden määrä, joiden mukaan Senna tulisi lopulta kuolemaan kolarissa, niin kovat hänen otteensa varsinkin muiden kilpailijoiden kanssa olivat. Michael Schumacher on F1-historian eniten rankaistu ajaja, belgialainen sadetaituri Jacky Ickx taasen tunnettiin nuoruusvuosinaan todellisena kauhukakarana ja eräässä sateisessa harjoituksessa täysin käsittämättömän yhdentoista sekunnin eron muihin radalla käyneisiin yrittäjiin kierroksella tehnyt Gilles Villeneuve oli lopulta oman kovapäisyytensä uhri. Juuri tässä piilee myös osa sadekelin viehätyksestä; rohkeimmat ja rämäpäisimmät sankarit nousevat parrasvaloihin.
…ja kurjat
Edellämainitussa Monacon kilpailussa tahattomasti huvittavan pellen ja aseettoman saaliin rooleihin joutuneet Niki Lauda ja Alain Prost taasen – vaikka moninkertaisia mestareita ovatkin – hiipuivat sateella tavallisten pulliaisten tasolle. Molemmat tunnettiin myös äärimmäisen laskelmoivina kuljettajina, jotka tekivät vain juuri tarpeeksi töitä saavuttaakseen päämääränsä – jokainen tilanne punnittiin tarkkaan etukäteen. Molemmat ovat myös vetäytyneet kilpailusta sateen vuoksi – Prost Australiassa 1989, Lauda Fujin mestaruuden ratkaisseessa kilpailussa Japanissa 1976.
Prostin vetäytymispäätös Adelaidessa oli tyypillisen prostmainen. Maailmanmestaruus oli jo hänen, eikä Alain halunnut lähteä riskeeraamaan mitään sateeseen, jossa muun muassa Senna kolaroi itsensä ulos. Laudan päätös Fujissa sen sijaan kummeksutti monia, itävaltalainen jätti leikin kesken kahden kierroksen jälkeen koettuaan sateen kohtuuttoman vaaralliseksi. Samalla James Hunt teki juuri sen, mitä häneltä vaadittiin ja nousi rengasrikon jälkeen kovan taistelun myötä kolmanneksi – pistejohdossa ollut Lauda menetti mestaruutensa vain pisteen erolla.
Laudan teon motiivit on toki paljon helpompi ymmärtää kun tietää, mitä tapahtui vain joitakin kuukausia aiemmin. Laudan ulkonäön nykyiseksi muokannut kolari Nürburgringillä vei hänet kuoleman rajoille – pappi ehti jo antaa viimeisen voitelun, mutta kuin ihmeen kaupalla Lauda säilyi hengissä ja palasi radalle todella nopeasti. Hän oli myös kovin sanoin arvostellut Nürburgringin turvallisuutta ennen lähes kohtalokkaaksi koitunutta kilpailua, mutta kritiikki sai lähinnä huvittuneen vastaanoton. Yllättäen myös Fujissa samat tahot yltyivät pilkkaamaan häntä unohtaen täysin, mitä vain hieman aiemmin oli tapahtunut – kukaan ei huomioinut, että myös kieltäytyminen tilanteen sitä vaatiessa kysyy suurta rohkeutta.
Mutta nehän on ihan hulluja, nuo sadekelin hurjat!
Kuten Prost ja Lauda ovat näyttäneet, voi heidänkin valitsemallaan tyylillä menestyä. Yleisön kannalta show’n pystyyn laittavat kuljettajat kuten Gilles Villeneuve ja Senna ennen tai Juan Pablo Montoya ja Kimi Räikkönen nykyään ovat toki paljon viihdyttävämpiä. Sateella tämä tilanne korostuu – pienentyneet turvamarginaalit ja huono näkyvyys toisen perässä ajettaessa erottelevat jyvät akanoista kaksintaisteluista ja todellisesta rohkeudesta puhuttaessa. Menestyvä kilpa-ajaja voi olla ilmankin näitä taitoja, mutta katsojan näkökulmasta nämä taidot välttämättä korostuvat. Niiden esiintuomiseen liittyy myös sadekelin suurin viehätys.
Seuraava Villeneuven Ferrari-ajan tallitoverin Jody Scheckterin kommentti kuvaa ehkä parhaiten tätä eroa: “Olimme [Gillesin kanssa] läheisiä ystäviä, teimmehän samaa työtä samalle tallille, mutta meillä oli täysin päinvastaiset asenteet lajia kohtaan. Minun tärkein päämääräni oli selviytyä hengissä, mutta Gillesin täytyi olla nopein jokaisella kierroksella – jopa testeissä.”
Näitä Gilles Villeneuveja allekirjoittanut ihannoi.
Bobakki