Artikkeli on vuodelta 2005
Stirling Moss oli yleisen mielipiteen mukaan 50- ja 60-lukujen vaihteen paras kuljettaja, muttei koskaan voittanut mestaruutta. Kaikkien aikojen epäonnisimmaksi usein tituleerattu uusiseelantilainen Chris Amon taas ajoi muun muassa kolme kautta Ferrarilla, muttei koskaan voittanut MM-osakilpailua.
”Onneksi en voittanut vain yhtä mestaruutta”
Keke Rosberg on maailmanmestari, vaikka saavutti urallaan vain
viisi voittoa ja mestaruusvuonnaan ainoastaan yhden. Mike Hawthorn
voitti urallaan vain kolme MM-osakilpailua, mutta kantaa silti samaa
titteliä. Stirling Moss sen sijaan seisoi korkeimmalla korokkeella
uransa aikana 16 kertaa ja parhaalla kaudellaan neljästi, muttei koskaan
ollut pistetaulukon kärjessä kauden päätteeksi.
Mestaruuden karkaamisesta on Mossin tapauksessa varsin yleisesti
syytetty hänen haluaan ajaa brittiautoilla, mutta tämä on vain osa
totuutta – Stirling kyllä asetti brittitallit etusijalle valinnoissaan,
mikäli ne olivat kilpailukykyisiä, mutta hän oli tekemässä sopimusta
Ferrarin kanssa jo niinkin varhain kuin 1952, vuoden F1-uransa alkamisen
jälkeen. Enzo Ferrari ei kuitenkaan pitänyt britille antamaansa
lupausta ja valitsi talliinsa kokeneempia kuskeja hänen sijaansa. Tämän
jälkeen Moss ei enää luottanut Ferrariin, eikä koskaan ajanut tallin
autolla.
Mossin arvostuksesta kertoo kuitenkin jotain se, että ennen hänen
uransa päättänyttä onnettomuutta Ferrari oli ollut valmis luovuttamaan
autonsa Stirlingiä ajattaneen Rob Walkerin tallin käyttöön. Tämä oli
täysin ennenkuulumatonta, koskaan muulloin ei Ferrari ole antanut
yksityistallin käyttää autojaan F1:ssä. Ferrari maalattuna British
Racing Greeniin olisi muutenkin voinut olla näky.
Ferrari-takaiskun jälkeen Moss yritti eri brittitallien riveissä
1952 ja 1953, mutta autojen kilpailukyky ei mahdollistanut suuria
saavutuksia. Tähän kyllästyneenä Stirling hankki omistukseensa Maserati
250F:n 1954 ja tulosta alkoi syntyä, jopa siinä määrin, että Mossista
tehtiin Maseratin tehdaskuljettaja kesken kauden kun hän oli jatkuvasti
tehtaan kuskeja nopeampi.
Vuonna 1955 Mossin piti alun perin ajaa yksityistä Maseratia,
mutta sitten Mercedes Benz esitti tarjouksen, josta ei voinut
kieltäytyä. Moss osallistui saksalaistehtaan autolla F1-sarjaan, minkä
lisäksi kontrahtiin kuului urheiluautokilpailuja parhaista parhaan,
argentiinalaisen Juan Manuel Fangion parina.
Sopimus poiki myös ensimmäisen Mossin neljästä MM-sarjan
kakkossijasta. Tallin ykköskuskina toiminut Fangio oli parempi pistein
40-23. Lopullisesti mestaruus ratkesi sarjan toiseksi viimeisessä
kilpailussa Isossa-Britanniassa Aintreen radalla, jossa Mossista tuli
ensimmäinen kotikilpailunsa voittanut britti. Fangio ajoi maaliin
toisena ja siirtyi tavoittamattomaan johtoon. Moss on myöhemmin
kertonut, että uskoi Fangion antaneen hänen voittaa ja että tämä olisi
todennäköisesti halutessaan ohittanut hänet, muttei niin tehnyt.
Vuoden 1955 Le Mansin 80 ihmisen hengen vaatineen onnettomuuden
seurauksena Mercedes-Benz vetäytyi autourheilusta ja niin Fangio kuin
Mosskin joutuivat etsimään töitä muualta. Moss palasi Maseratin rattiin,
mestari taas valitsi Ferrarin. Argentiinalaisen valinta osoittautui
paremmaksi ja jälleen oli Moss toinen. Sama toistui seuraavana vuonna,
nyt Fangion ajaessa Maseratia ja Mossin siirryttyä takaisin
englantilaisvalmistajien kilpureihin.
Lähimpänä Stirling Mossin mestaruus oli kuitenkin 1958. Tony
Vanderwellin Vanwallit olivat osoittautuneet edelliskausilla
kilpailukykyisiksi ja Stirling näki tässä tilaisuuden palata
brittitalliin. Pahin vastustaja löytyi Ferrarin leiristä, jossa pahin
uhkaaja oli Fangion lopettaessa maanmies Mike Hawthorn. Vanwall oli
kyllä nopea, mutta ei päässyt luotettavuudessa Ferrarin tasolle. Moss
voitti neljästi, mutta vain yhden voiton ottanut Hawthorn oli silti
pisteen edellä lopputuloksissa ja näin Ison-Britannian ensimmäinen
F1-mestari.
Mestaruus ratkesi lopulta varsin hölmöllä tavalla – tuolloin
nopeimmasta kierroksesta jaettiin yksi piste ja Portugalin Oportossa
ylivoimaisessa johdossa ollut Moss luuli jo saavuttaneensa sen.
Jarruongelmista kärsinyt Hawthorn kuitenkin otti ennätyksen nimiinsä
varikkokäyntinsä jälkeen ja kun Stirling luki väärin varikkotaulunsa, ei
hän lähtenyt yrittämään nopeampaa kierrosta. Tuo piste ratkaisi lopulta
mestaruuden kohtalon.
Kilpailuun liittyi toinenkin erikoisuus – Hawthornin auto sammui
viimeisellä kierroksella ja Miken piti työntää se käyntiin alamäkeen
radan kiertosuuntaa vasten päästäkseen maaliin. Tapaus tutkittiin
kilpailun jälkeen ja tilanteen nähnyt Moss pyydettiin kertomaan, mitä
tapahtui. Hän sanoi kuitenkin, että Hawthorn työnsi auton käyntiin
ulosajotiellä, eikä näin rikkonut sääntöjä. Varsinkin nykyajan keinoja
kaihtamattomaan voitontavoitteluun verrattuna Mossin urheilijamaisuus
todella ansaitsee erikoismaininnan.
Seuraavat kolme vuotta Rob Walkerin ajattamien Cooperien ja
Lotuksien ratissa toivat Mossille kolme MM-kolmossijaa. Hänen uransa
päättyi ennen aikojaan vuonna 1962 kun hän ajoi miltei kuolettavan
kolarin Goodwoodissa Englannissa yrittäessään ohittaa Graham Hilliä
kierroksella. Kolari aiheutti pahan kolauksen aivoihin ja Moss heräsi
vasta 38 päivää onnettomuuden jälkeen, eikä enää koskaan ajanut
F1-autoa.
Lopuksi on todettava, että toisin kuin muiden tässä jutussa
esiteltävien kuskien kohdalla, ei saavuttamatta jääneeseen tavoitteeseen
pääseminen olisi juurikaan enää kiillottanut Mossin mainetta. Hänet
tunnustettiin yleisesti 50- ja 60-lukujen vaihteen parhaaksi
kuljettajaksi, eikä mestaruuden jääminen saavuttamatta vaikuttanut hänen
maineeseensa juurikaan. Toisaalta myös mestaruuden arvostus oli
MM-sarjan alkuvuosina kaukana siitä, mitä se on nykypäivänä, toisaalta
taas Moss ehti moneen otteeseen todistaa taitonsa muutoinkin.
”Luulin saaneeni pettymyksen hallintaani vuoteen 1969 mennessä”
Peter Gethin sijoittui urallaan kuuden parhaan joukkoon vain
kahdesti – toinen näistä sijoituksista oli voitto. Giancarlo Baghetti
puolestaan ajoi urallaan vain 21 F1-kilpailua, mutta pääsi silti
kertaalleen korkeimmalle korokkeelle. Chris Amon puolestaan starttasi 97
kilpailuun ja saavutti kolme kakkos- ja kahdeksan kolmossijaa sekä
maineen maailman kovaonnisimpana kuskina, muttei voittoa.
Chris Amon oli yksi kaikkien aikojen nuorimpia F1-kuljettajia kun
hän ajoi ensimmäisen kilpailunsa 19-vuotiaana vuonna 1963. Alku ei
kuitenkaan ollut helppo ja hän kilpaili harvakseltaan ennen vuotta 1966,
jolloin rengasvalmistaja Firestone ylipuhui Ferrarin antamaan nuorelle
uusiseelantilaiselle testimahdollisuuden. Muuta ei tarvittu – Ferrarin
legendaarinen suunnittelija Mauro Forghieri vertasi Amonia jopa Jim
Clarkiin ja talli palkkasi hänet Lorenzo Bandinin, Mike Parkesin ja
Lodovico Scarfiottin rinnalle vuodeksi 1967.
Amonin ensimmäisestä kaudesta Ferrarilla tuli traaginen. Hän
nousi ensimmäistä kertaa palkintokorokkeelle Monacossa, mutta
juhlimiseen ei ollut aihetta, sillä tallin ykköskuski Bandini ajoi
pahasti ulos ja menehtyi. Kun Parkes katkaisi jalkansa ulosajossa Spassa
ja Scarfiotti sai onnettomuuksista tarpeekseen ja lopetti
väliaikaisesti uransa, oli Amon miltei koko loppukauden Ferrarin ainoa
kuljettaja. Kausi poiki kuitenkin kolme kolmossijaa lisää sekä viidennen
tilan loppupisteissä.
Vuosi 1968 sen sijaan näytti, miksi Amonia pidetään F1-kuskeista
huono-onnisimpana. Ferrarin saatua uuden auton kauden toiseen kilpailuun
otti hän perätysten kolme paalupaikkaa, joita kaikkia seurasi
teknisestä viasta johtunut keskeytys. Ison-Britannian ja Kanadan GP:issä
taas nähtiin ensimmäiset kaksi lukuisista lähellä olleista voitoista,
jotka jäivät tulematta; ensimmäisessä Jo Siffert vei Ford-koneisella
Lotuksellaan voiton Amonin nenän edestä tiukan taistelun jälkeen kun
taas jälkimmäinen kilpailu päättyi kyyneliin. Chris johti Kanadassa jo
yli minuutin erolla huolimatta rikkoutuneesta kytkimestä, kunnes auton
vaihdelaatikko sai rasituksesta tarpeekseen ja jätti hänet matkalle.
Niin mahdottomalta kuin ajatus Ferrarin talousongelmista nykyään
tuntuukin, oli tilanne vuonna 1969 toinen. Kaudesta tuli todella vaikea
ja Chrisin Ferrari näki maalin vain kerran, mutta matkalle mahtui
jälleen myös keskeytys johtoasemasta kun moottori hajosi Espanjan GP:ssä
ylivoimaisesta johdosta. Amon sai Ferrarista tarpeekseen ja teki
ensimmäisen uraansa varjostaneista vähemmän viisaista tallisiirroista
siirtymällä uuteen March-talliin kaudeksi 1970. Huolimatta kautta
edeltäneen Silverstonen International Trophy -kilpailun voitosta itse
kausi ei sujunut kovinkaan hyvin ja vuoden lopussa Amon vaihtoi
ranskalaiseen Matraan.
Matra oli nopea, mutta epäluotettava. Lisäksi epäonni puuttui
jälleen johtoasemassa peliin tavalla, joka voi sattua vain Chris
Amonille. Tiukasta maaliintulostaan (viisi ensimmäistä maaliin kuuden
kymmenyksen sisällä) kuulussa vuoden 1971 Italian GP:ssä olisi saatettu
nähdä hieman tylsempi loppu, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien
mukaan. Amon nimittäin oli karkaamassa viisikolta kun hän yritti
repäistä visiiristään suojakalvon irti vain muutama kierros ennen maalia
– ja koko visiiri jäi hänen käteensä! Amon joutui hidastamaan vauhtiaan
ja jäi kuudenneksi voiton lipuessa jälleen kerran käsistä.
Amon jatkoi rahallista panostustaan supistaneen Matran kanssa
myös 1972, mutta rahoituksen pieneneminen ei estänyt häntä olemaan taas
kerran todella lähellä voittoa ennen ongelmien iskemistä. Ranskan GP:ssä
Clermot-Ferrandissa Amon johti reilulla marginaalilla, kunnes
rengasrikko pakotti hänet käymään varikolla. Lopputuloksissa nimi Chris
Amon löytyi kolmannelta sijalta uuden kierrosennätyksen jälkeen – edes
se ei riittänyt Jackie Stewartin ja Emerson Fittipaldin tavoittamiseen.
Vuoden 1972 jälkeen Matra vetäytyi F1:stä ja Amon yritti lyhyesti uudelleen italialaisen Tecnon kanssa ennen oman tallinsa perustamista. Hanke kuitenkin epäonnistui tyystin, eivätkä 70-luvun puolivälin kokeilut eri pikkutalleissa tuoneet mainittavampaa tulosta. Amonin kilpaura päättyi vuonna 1977 kun hän jätti paikkansa USA:n CanAm-sarjassa Gilles Villeneuvelle.
Luca Badoer pitää hallussaan varsin
kyseenalaista ennätystä – hänellä on tilillään eniten F1-kilpailuja
ilman pisteen pistettä. Toisaalta eräiltä erittäinkin lahjakkailta
kuljettajilta on jäänyt F1-debyytti kokonaan tekemättä. Yksi heistä – ja
samalla yksi lähimmäksi lähtöruudukkoa päässeistä siinä kuitenkaan
onnistumatta – on Perry McCarthy.
Testikuski mestaruuksien takana
Jos unohdetaan vain Indy 500 -kilpailuun osallistuneet, on neljä
kuljettajaa onnistunut saamaan pisteitä ainoassa F1-startissaan. Dorino
Serafini, nimensä Argentiinan GP-radalle antanut Oscar Galvez sekä Eric
Thompson kykenivät tähän 50-luvulla ja etelä-afrikkalainen Neville
Lederle viimeisimpänä vuonna 1962. Ferrarin testikuljettaja Luca Badoer
sen sijaan osallistui urallaan kaikkiaan 48 kilpailuun pääsemättä
kertaakaan pisteille.
Hieman paremmalla tuurilla Badoerkin olisi saanut pisteitä jo
neljännessä F1-kilpailussaan. Tai viimeistään vuonna 1999 sateisessa
Nürburgringin kilpailussa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Vuoden 1992 F3000-mestari Badoer sai ensimmäisen F1-pestinsä
Lolan valmistamia autoja ajattaneelta Scuderia Italialta, joka oli
tuomittu peränpitäjäksi. Siinä missä kärkitallit käyttivät luistonestoa
ja aktiivijousitusta, oli italialaistallilla joukon ainoana autossaan
vielä vaihdekeppi. Ironisesti F3000:ssa Badoerille mestaruustaistelun
hävinnyt Rubens Barrichello pääsi aloittamaan F1-uransa paljon
kirkkaammissa merkeissä Jordanilla. Sama mies nautti päättyneeseen
kauteen asti Lucan testityön hedelmistä Ferrarilla.
Kauden neljäs GP – San Marinon kilpailu Italian Imolassa – oli
siis muodostua Badoerille varsin voitokkaaksi. Italialaisen Lola oli
kyllä odotetun hidas ja kierrostolkulla muiden perässä, mutta lukuisat
keskeytykset nostivat valkopunaisen auton silti aivan pisteiden
tuntumaan seitsemänneksi. Viimeisillä kierroksilla neljäntenä olleen JJ
Lehdon Sauberin Ilmor-moottori alkoi savuttaa samaan tyyliin kuin tuon
koneen jälkeläiset McLarenin takaosassa niin usein tekevät, ja vaikutti
siltä, että suomalaisen matka tyssää ennen maalia. Jyrkin matka jäikin
kesken, mutta Badoerin kannalta kaksi kierrosta liian myöhään. JJ sai
pitää nelossijansa ja Badoer jäi seitsemänneksi.
Scuderia Italian taru päättyi lopulta kauden 1993 loppupuolella
ja talli päätti yhdistää voimansa Minardin kanssa. Tallin toinen paikka
oli varattu Pierluigi Martinille, toinen taas meni jakoon Badoerin ja
hänen tallikaverinaan Lolaa ajaneen Michele Alboreton kesken. Kokemus
oli valttia, ja Lucan täytyi tyytyä tallissa erittäin suppeaan
testirooliin.
Tulevat vuodet eivät tuoneet tilanteeseen juurikaan parannusta.
1995 Badoer pääsi viimein ajamaan Minardilla, mutta Fordin moottorilla
varustettu auto oli alun perin Mugen Hondaa varten suunniteltu ja varsin
hidas. Kausi 1996 kului peränpitäjä Fortin riveissä, minkä jälkeen
kilpauraan tuli tauko – vuonna 1997 hän aloitti Ferrarilla
testikuljettaja, jossa tehtävässä on siis edelleen, nyt kahdeksatta
vuottaan.
Vielä kerran Badoer kuitenkin teki paluun kuninkuusluokkaan. Hän
oli viime hetken valinta toiseen Minardiin vuodeksi 1999 – toisen täytti
Telefonican rahoituksen tallille varmistanut Marc Gene. Menestykseen ei
tälläkään kertaa ollut juuri rahkeita, talli taisteli lähtöruudukon
viimeisistä paikoista yhdessä Arrowsien kanssa.
Kuten niin usein F1:ssä, muutti sade kuitenkin voimasuhteita
piskuisen italialaistallin hyväksi. Oikealla varikkotaktiikalla niin
Badoer kuin Genekin olivat Nürburgringin kilpailussa mukavasti
pistevauhdissa, Luca liki sensaatiomaisesti sijalla neljä! 13 kierrosta
ennen maalia TV-kamerat kuitenkin tarkentuivat autonsa vieressä
lohduttomasti itkeneeseen italialaiseen – Minardin jo aiemmin kaudella
vikaherkäksi osoittautunut vaihdelaatikko oli jälleen hajonnut.
Badoerin uran kovin kolhu lienee kuitenkin tapahtunut jo muutamia
kuukausia ennen Nürburgringin kilpailua. Badoer oli ennen kauden alkua
nimetty tallin kolmanneksi kuljettajaksi ja oli näin luonnollinen
korvaajakandidaatti Michael Schumacherin murtaessa jalkansa
Silverstonessa. Vapaana Mika Salo oli kuitenkin tallin mielestä parempi
vaihtoehto. Arvoitukseksi jää, olisiko italialainen tehnyt auton
säätöjen kanssa ajoittain painiskellutta Saloa parempaa työtä, mutta
nolla pistesarakkeessa olisi varmasti rikkoutunut. Tuo Ferrarin
epäluottamuksenosoitus kuitenkin vei Badoerilta viimeisen mahdollisuuden
F1-uransa pelastamiseksi.
Erilainen reitti kuninkuusluokan porteille
F1-kilpailuun on huippunimien lisäksi päässyt osallistumaan monta
hieman huonompaakin rattimiestä, kuten Malesian valtion tuella ajellut
Alex Yoong tai näyttelijä Jean-Paul Belmondon poika Paul. Toisaalta
monelta erittäin kyvykkäältäkin rattimieheltä on jäänyt F1-kilpailu
näkemättä. Perry McCarthy ei ole heistä välttämättä paras, mutta
eittämättä yritteliäin.
Siinä missä Yoongin tai Belmondon ei ole juuri tarvinnut miettiä
kilpa-autoilu-uransa rahoittamista, koostui McCarthyn ura enemmänkin
erilaisten taloudellisten ongelmien kanssa painiskelemisesta kuin itse
ajamisesta. Perry työskenteli 12-16-tuntisia päiviä öljynporauslautoilla
saadakseen edes uransa alkuun Formula Fordeissa – hän ei koskaan
kilpaillut mikroautoilla, vaan aloitti moottoriurheilun vasta
täysi-ikäisenä. Roland Ratzenbergerin tavoin hänkin valehteli olevansa
todellista ikäänsä nuorempi, koska pelkäsi nuorempien kilpailijoiden
vievän tukijat.
Iän valehteleminen ei kuitenkaan suinkaan ollut ainoa McCarthyn
julkisuus- ja sponsorinhakutempuista. Uransa alussa hän sai useimmat
lähitienoon sanomalehdet uskomaan hänen olevan paikkakunnan oma poika ja
raportoimaan hänen menestyksestään. Kerran hän myös väärensi
lehtiotsikoita saadakseen sponsorin uskomaan hänen osallistuneen –
rahoittaja oli maksanut hänelle näkyvyydestä kolmessa kilpailussa, mutta
rahatilanne salli osallistumisen vain yhteen. Niinpä hän leikkasi oman
nimensä Autosportin tuloslistaan toisen kuljettajan tilalle, otti
valokopion ja lähetti sen tukijalleen, joka myös uskoi jutun.
Lähes koko uransa ajan McCarthy taiteili vararikon partaalla ja
vasta F3-luokassa hän sai taakseen sponsorin, joka mahdollisti
keskittymisen itse ajamiseen. Tämäkin onni oli kuitenkin lyhytaikaista –
epäonnen ja toisaalta Perryn omien, varsin karvaissa paikoissa
tapahtuneiden epäonnistumisien myötä huippumenestys jäi saavuttamatta.
Nopeus kyllä riitti, sen hän ehti näyttää, mutta kun tuloksia ei tullut,
ei F3000-luokkaan nousemiseen ollut rahoittajaa. Yritteliäisyydellä,
panttaamalla talonsa ja pienellä keinottelulla hän kuitenkin pääsi
ajamaan valikoituja kilpailuja, jotka nekin joko heikolla kalustolla tai
rahaongelmista kärsineissä talleissa.
Harvoissa esiintymisissään hän kuitenkin esiintyi edukseen ja
herätti myös F1-pomojen mielenkiinnon. Ken Tyrrell lupasi McCarthylle
paikan F1-sarjasta miljoonalla punnalla, joka oli kuitenkin noin
miljoona puntaa enemmän kuin mitä hänellä oli talliin tuoda. Kenin
tarjous kuitenkin osoitti McCarthyn arvostuksen piireissä – pyydetty
hinta oli pienempi kuin mitä Ken olisi suurimmalta osalta muita
kuljettajia paikkaan vaatinut.
Vuoden 1989 ja Perryn likviditeetin lopullisesti tuhonneiden
F3000-yritysten jälkeen näytti jo siltä, että haave kuninkuusluokkaan
pääsystä kariutuu lopullisesti. Ilman rahaa on turha haaveilla paikasta
Euroopan pikkuformulaluokissa. Pelastus tuli kuitenkin USA:n suunnalta:
Chevroletin tehdastiiminä toiminut Spice ajatti McCarthya ensin yhdessä
kilpailussa IMSA-sarjassa ja lopulta hyvien esitysten ansiosta koko
vuoden. Ensimmäisessä testissään McCarthy löi tallin ykköskuski Tommy
Kendallin ajan yli sekunnilla, minkä jälkeen paikka oli taattu.
Parhaimmillaan Perry hätisteli jopa kärjen turboja
vapaastihengittävällään.
Unelma toteutuu – melkein
Vuoden 1991 McCarthy jatkoi Amerikan ihmemaassa, mutta vanhalta
mantereelta tuli mieluista tarjous: Footwork-Arrows halusi hänet
testikuskikseen. F1-kisapaikan suhteen tilanne näytti kuitenkin
toivottomalta vielä talvella 1992, kunnes kauden toisen F1-osakilpailun
jälkeen Meksikossa tärppäsi. Uusi Andrea Moda -talli oli hankkiutunut
eroon molemmista kuljettajistaan ja tarvitsi uudet nimet tilalle. Talli
ei ollut päässyt osallistumaan ensimmäiseen osakilpailuun, koska
Coloni-tallin jämät ostaessaan tallin omistaja Andrea Sassetti oli itse
asiassa ostanut vain tallin jälkeensä jättämät rojut.
Osallistumisoikeudesta tallin piti maksaa 100000 dollarin maksu.
Talli oli muutenkin varsin erikoinen viritelmä – osallistuminen
kauden toiseen kilpailuun Meksikossa jäi haaveeksi kun uusi auto ei
ollut valmis! Sassetti oli päättänyt hylätä vanhat Colonit ja marssi
BMW:n toteutumatta jääneen F1-projektin suunnittelutyöstä vastanneen
Nick Wirthin luo. Liirat vaihtoivat omistajaa, ja Andrea Modan
mekaanikot aloittivat työskentelyn BMW:n piirustusten pohjalta Simtekin
tehtaalla. Sassetti palkkasi myös varsin erikoista lisätyövoimaa:
McLarenin, Williamsin ja Benettonin mekaanikot tulivat tekemään töitä
omien työvuorojensa jälkeen 150 punnan tuntipalkalla!
Kauden kolmannessa kilpailussa Brasiliassa paikalla oli myös
Perry McCarthy. Ongelmia tuotti kuitenkin superlisenssi: tuolloisten
sääntöjen mukaan siihen vaadittiin F3-mestaruus tai täysi kausi
F3000-sarjassa, jollaista McCarthylla siis ei kuitenkaan ollut takanaan.
Kilpailua edeltäneellä viikolla lisenssi jo lyötiin Perryn kouraan,
mutta Brasiliassa kilpailun johtaja Roland Bruynseraede vaati sen
takaisin. Käsittelyssä oli tapahtunut virhe; lisenssiä ei olisi koskaan
pitänyt myöntää. Kun ajattelee, että Giovanna Amati ajoi samaan aikaan
Brabhamilla sekunteja muita hitaammin vain F3000-kautensa ansiosta, oli
tapahtuma todellinen oikeusmurha.
McCarthy ei kuitenkaan tälläkään kertaa luovuttanut, vaan marssi
Bernie Ecclestonen puheille. Brasilian GP olisi muutenkin jäänyt väliin,
talli kun ei ollut saanut autoja valmiiksi, mutta seuraaviin
kilpailuihin Perry halusi. Ecclestone lupasi tukensa F1-komission
käsittelyssä ja lupasi puhua eräitä sen jäseniä lisenssin puolelle,
mutta McCarthylle itselleenkin jäi tehtävää – hänen täytyi puhua asiassa
puolelleen jäseninä olleet F1-tallipäälliköt Ron Dennis, Flavio
Briatore, Frank Williams, Giancarlo Minardi ja Ferraria edustanut
lakimies Marco Piccinini. Hän kuitenkin onnistui siinä ja Espanjaan
Perry McCarthy matkusti taskussaan uunituore lisenssi.
Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. McCarthyn tieltä
potkittu Enrico Bertaggia oli halukas palaamaan talliin ja tuomaan
varsin merkittävän summan rahaa mukanaan. Andrea Moda oli kuitenkin
vaihtanut kuljettajia säännöissä mainitun enimmäismäärän, eikä McCarthya
täten voitu potkia pois. Tallin oli uusien sääntöjen mukaan myös pakko
ajattaa kahta autoa, joten Perry oli kuin olikin mukana. Omista
kuluistaan hänen täytyi silti huolehtia – matkakulut hän kattoi
toimimalla oppaana GP-matkoille lähteneille briteille, minkä lisäksi
vanhoilta yhteistyökumppaneilta irtosi sen verran rahaa, että
osallistuminen kilpailuihin mahdollistui juuri ja juuri.
Osin Bertaggian sponsorituen sivu suun menemisen takia Andrea
Moda kuitenkin keskittyi liki yksinomaan Roberto Morenon autoon –
McCarthyn kulujensa kattamiseksi Ison-Britannian GP:ssä myymä paita
kertoi karun totuuden: Espanjassa ja Kanadassa hän ei päässyt radalle
lainkaan, Imolassa tilille tuli seitsemän kierrosta, Monacossa kolme.
Kotikilpailussaan McCarthy kuitenkin tarjosi perjantaiaamun karsintaa
seuraamaan vaivautuneille aamuvirkuille katsottavaa. Lähtökohdat eivät
tosin taaskaan olleet parhaat mahdolliset; ensin talli piti McCarthya
varikolla suurimman osan karsinnasta, sitten laittoi hänet liki kuivalle
radalle kuluneilla sadekelin renkailla!
Perry ei kuitenkaan luovuttanut – malttinsa nyt lopullisesti
menettäneenä hänen ensimmäinen nopea kierroksensa riitti jaettuun
kärkisijaan! Seuraavan kierroksen puolivälissä auton kytkin kuitenkin
hajosi, eikä ensimmäisen kierroksen aika riittänyt radan vielä
kuivuessa. Tämä olikin suurinta, mitä Perry ehti F1:ssä saavuttaa –
tallin toiminta oli täysin ala-arvoista ja touhu sai varsin korun lopun,
kun Sassetti pidätettiin Belgian GP:n varikolla petoksesta epäiltynä.
The Stig
Epäonnistuneen F1-yrityksensä – ja talonsa ulosmittaamisen –
jälkeen Perry ajoi testejä Benettonille ja Williamsille. Damon Hillin
päästessä tallin kakkoskuskiksi 1993 oli McCarthy toinen ehdokas
testikuljettajaksi nuoren David Coulthardin ohella. Kuten tiedämme,
valinta kohdistui Coulthardiin. Tämän jälkeen McCarthy päätti viimein
lopettaa uransa – mutta vain väliaikaisesti. Vuonna 1996 hänet
palkattiin Lotuksen GT-tiimiin, jonka jälkeen tie vei amerikkalaisen
miljonäärin Don Panozin talliin. Viimein Perry myös tienasi elantonsa
autoa ajamalla!
Perryn ajouran suurin hetki tuli viime vuosituhannen lopulla, kun
hänet valittiin Audin talliin ajamaan uutta R8-urheiluautoa.
Valitettavasti leikki loppui vuoden jälkeen Audin vähentäessä
panostustaan, minkä takia McCarthynkin ajaminen oli tästä eteenpäin
lähinnä keikkaluontoista. Lopullisesti hän lopetti ajouransa vuoden 2003
Le Mansiin, johon hän osallistui Mika Salon ja Frank Bielan kanssa.
Biela kuitenkin pilasi autokunnan mahdollisuudet heti alkuunsa
unohtamalla tulla varikolle – autosta loppui bensiini 13 ajaetun
kierroksen jälkeen.
McCarthyn tunnetuin rooli lienee silti salaperäisen ”The Stigin”
rooli BBC:n Top Gear -ohjelmassa, joka lienee tuttu myös joillekin
suomalaisille. Nykyään ”Pel” omistaa menestyksekkään
online-vedonlyöntipalvelun.
”Rehellisesti sanottuna uskon, että olisin voinut voittaa
kilpailuja, mutta minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, mitä
maailmanmestaruuteen vaaditaan”, McCarthy kertoi F1rejects.comille kun
häneltä kysyttiin, kuinka hän olisi mielestään pärjännyt Williamsilla
tai McLarenilla. Eikä Perry ole mielipiteineen yksin. Taidoista
läpimurto ei hänenkään tapauksessaan ollut kiinni.
Teemu