Artikkeli on vuodelta 2005
Minardi-tallin historian viimeinen rataesiintyminen osui marraskuun 21. – 24. päiville. Viime töikseen italialaistalli antaa mahdollisuuden F1-ensitestiin monille nuorille. Ympyrän voidaan sanoa sulkeutuneen, onhan moni aloitteleva kuljettaja saanut ensikosketuksensa lajiin Minardin ohjaimissa, suurimpana helmenä hallitseva maailmanmestari.
345 kilpailua. 658 starttia, joista 296 kertaa maaliin ja 21 kertaa
pisteille. 38 MM-pistettä. Yksi johdettu kierros. Paras sijoitus neljäs,
aika-ajoissa kertaalleen kakkosruutuun. Ei millään tapaa vakuuttava
saldo, mutta jotain magiaa näihin lukuihin sisältyy – kuinka käytännössä
olemattomalla menestyksellä on roikuttu mukana Ykkösissä kolmatta
vuosikymmentä?
Mistä kaikki alkoi?
Giancarlo Minardi sai autourheilukipinän jo verenperintönä.
Minardin suku on Italian vanhimman Fiat-myyntiketjun omistaja – tällä
hetkellä yritystä johtavat Minardin vanhemmat veljet. Isä Giovanni
rakensi kilpa-autoja 1940-luvulla. Myös Giancarlo oli enemmän
kiinnostunut autojen ajattamisesta kuin niiden ajamisesta – 1947
syntynyt Minardi kilpaili kyllä itse 60-luvulla, mutta vuonna 1972 hän
perusti oman F2-tallin, joka kantoi ensin nimeä Scuderia del Passatore.
Pian nimi muuttui Scuderia Everestiksi.
Scuderia Minardi Spa. perustettiin vuonna 1980. Sarja oli
edelleen F2, mutta aiemmasta poiketen talli valmisti nyt itse omat
autonsa. Ensimmäiset suunnitelmat F1-sarjaan siirtymisestä tehtiin
vuonna 1984 kun F2:n kuoppaaminen ja F3000:n tulo julkistettiin. Koska
tämä olisi joka tapauksessa kasvattanut budjettia merkittävästi, päätti
Minardi hypätä kertaheitolla kuninkuusluokkaan asti. F2-auton pohjalta
tehtiin F1-säännöt täyttävä kilpuri, johon ympättiin Alfa Romeon kone.
Testaamisen hoiti F2-sarjassa tallin autoa luotsannut Alessandro
Nannini.
Päätös F1:iin siirtymisestä vuodeksi 1985 tehtiin, mutta
tulevaisuutta enteillen ongelmaksi muodostuivat moottorit. Alfa olisi
tarjonnut koko vuodeksi vain kaksi moottoria, joten Minardi päätti etsiä
ratkaisua muualta. Koska hän halusi turbomoottorin, päätti hän kääntyä
ex-Alfa-insinööri Carlo Chitin puoleen. Italialaisrahoituksen avulla
syntyi Motori Moderni, joka sai toimia tallin voimanlähteenä sen
historian ensimmäiset kolme vuotta. Nanninin oli alun perin tarkoitus
jatkaa tallin kuljettajana myös Ykkösissä, mutta koska hänelle ei
myönnetty superlisenssiä, osui valinta toiseen italialaiseen, Pierluigi
Martiniin.
Kuljettajat vaihtuvat, kurjuus säilyy
Martinista tulikin todellinen Minardi-ikoni, 107 kilpailua on yli
kolme kertaa enemmän kuin kenenkään toisen kuljettajan tallin auton
ratissa saavuttama määrä. Myös parhaat tulokset ovat ”Pieron” käsialaa.
Hän oli se kuljettaja, joka piti Minardia kierroksen verran
kärkipaikalla Portugalissa 1989. Hänen ansiostaan auto oli
kakkosruudussa Phoenixissa 1990. Martini toi tallille myös sen historian
ensimmäisen pisteen Detroitissa 1988. Parhaiksi sijoituksiksi jääneistä
kolmesta nelossijasta kaksi on hänen tuomiaan.
Kun unohdetaan Martini sekä 1994 tallissa ajanut Michele
Alboreto, voi tallin käyttämät kuljettajat raakata kahteen ryhmään:
nuoret lupaukset sekä maksuvalmiit ei-niin-lupaavat kuljettajat.
Ensimmäisestä kategoriasta esille nousee etenkin edelleen ykkösissä
leipänsä tienaava nelikko Giancarlo Fisichella, Jarno Trulli, Fernando
Alonso sekä Mark Webber. Muissa autourheilusarjoissa myöhemmin
menestystä niittäneistä kuljettajista lienee sopivaa mainita ainakin
Christian Fittipaldi sekä Gianni Morbidelli sekä vuonna 1986 tallin
autoon palkattu Nannini, joka oli matkalla maineeseen myös
kuninkuusluokassa ennen F1-uran päättänyttä helikopterionnettomuutta.
Minardi on aina joutunut kuskivalinnoissaan painottamaan myös
kuljettajien maksukykyä, mutta mukaan mahtuu myös ainoastaan rahan
voimalla talliin päässeitä ratinvääntäjiä, heistä ehkä ensimmäisenä
pastasuvun vesa Paolo Barilla vuonna 1990. Häntä seurasivat muun muassa
sellaiset suuruudet kuin Fabrizio Barbazza, Jean-Marc Gounon, Giovanni
Lavaggi, Ukyo Katayama, Shinji Nakano, Tarso Marques, Gaston Mazzacane
ja Alex Yoong. Näistä Barbazza, Gounon sekä Katayama kykenivät
jonkinlaiseen vauhtiinkin, mutta listan loput nimet olivat enemmän tai
vähemmän täysin väärässä sarjassa.
British American Minardi
Maksukuskeista päästäänkin oivalla aasinsillalla olemassaolostaan
taistelevan F1-tallin ongelmaan numero yksi, eli rahaan. Minardi ei
missään vaiheessa historiaansa ole kyennyt tekemään pitkäaikaisia
sopimuksia rahoittajiensa kanssa, minkä takia minkäänlaisesta
jatkuvuudesta tallin toiminnassa ei ole koskaan voitu puhua. Kolme
kertaa tämä on johtanut siihen, että tallin tulevaisuus on ollut
vaakalaudalla, vuosina 1993, 1996 ja 2001.
Ensimmäistä kertaa rahoitus oli tiukalla kauden 1993 jälkeen.
Ferrari- ja Lamborghini-moottoreista tullut lasku vaaransi koko tallin
olemassaolon, kunnes Scuderia Italiaa pyörittänyt Beppe Lucchini päätti
liittää tallinsa rippeet Minardiin. Scuderia Italialla ei rahahuolia
ollut, mutta urheilullinen menestys oli ollut olematonta ja näin
Lucchini päätyi yhdistämään voimansa ystävänsä kanssa. Tämä auttoi,
mutta vain väliaikaisesti – kauden 1996 jälkeen Minardi oli puilla
paljailla ja oli pakotettu myymään 70 prosentin osuuden tallistaan.
Pääomistajiksi tulivat Benetton-pomo Flavio Briatore, Fondmetalin
omistaja Gabriele Rumi sekä ex-kuski Nannini. Lucchini ja Giancarlo itse
pitivät jäljelle jääneen osuuden.
Kauppa oli koitua kohtalokkaaksi koko Minardin olemassaololle.
Briatore halusi pian eroon osakkeistaan ja halusi myydä ne talliostoa
suunnitelleelle British American Tobaccolle, mutta Rumi esti tämän ja
hankki Flavion osakkeet omistukseensa. Kuten tiedämme, BAT päättyi
hankkimaan omistukseensa Tyrrellin, jonka sitten muutti omaksi
tallikseen.
Vuosituhannen vaihteessa vaikutti jo hetken siltä, että talli oli
löytänyt tarvitsemansa ison yhteistyökumppanin Telefonican muodossa.
Näin ei kuitenkaan ollut – yhtenä hetkenä espanjalaisyritys oli
ostamassa osuutta tallista, välillä taas luopumassa kokonaan
tukemisesta. Jälkimmäinen vaihtoehto tuli toteen vuoden 2000 lopussa,
ja samaan aikaan tapahtui toinen kova isku: tallin johtamisesta varsin
kohtuullisella menestyksellä edelliset kolme vuotta vastannut Rumi
sairastui syöpään ja oli pakotettu myymään osakkeensa
PSN-televisioyhtiölle.
Rumi kuoli 2001, mutta vastoin kaikkia odotuksia Minardi jatkoi
olemassaoloaan. Vain viikkoja ennen kauden 2001 alkua australialainen
maailman suurimman yksityisen lentoyhtiön omistaja Paul Stoddart osti
PSN:n osakkeet ja mahdollisti toiminnan jatkumisen. Giancarlo Minardi
jatkoi tallin palveluksessa. Myös Stoddartin omistuksessa talli oli
joutua konkurssiin kesällä 2003, mutta tuolloin rahoitus löytyi varsin
yllättävästä lähteestä; F1-moguli Bernie Ecclestone sijoitti talliin
neljä miljoonaa dollaria.
Kaiken takana on moottori
Niin menestymättömyyden kuin pahimpien kassakriisienkin takana
voidaan nähdä olleen moottoreiden. Lisäksi kaikki ei ole koskaan osunut
kohdalleen kerralla; kun moottori on ollut iskussa, on luotettavuus
kiikastanut tai sitten auto ei ole ollut voimanlähteen tasolla,
toisaalta esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa nähtiin pari erittäinkin
hyvää autoa, joissa oli kuitenkin kiinni todella onneton kone.
Jälkikäteen voidaan sanoa Minardin ensimmäiseksi moottorikseen
valitseman Motori Modernin olleen huono ratkaisu, kone oli todella
epäluotettava, eikä se lisäksi ollut muiden turbokoneiden tasolla
tehoissa. Fordin asiakaskoneet tarjosivat 1990-luvun vaihteessa paitsi
luotettavuutta, myös taloudellista vakautta; hinta oli jokseenkin
kohtuullinen ja vaikka moottorin teho ei ollutkaan kärkitallien tasolla,
tarjosi sen keveys ja hyvä ajettavuus Pirelli-renkaiden avustuksella
mahdollisuuden Minardi-historian ainoaan johtokierrokseen ja eturivin
lähtöpaikkaan.
Kaikki muuttui 1991. Giancarlo Minardi luuli iskeneensä
kultasuoneen saadessaan aikaan sopimuksen Ferrari-moottoreista. Totuus
oli toinen – vaikka kaudesta tulikin pisteiden (seitsemän kappaletta)
valossa tallin historian paras, oli tulos kaukana toivotusta.
Syitä oli kaksi: ensinnäkin pääsuunnittelija, nykyisin Ferrarilla
vaikuttava Aldo Costa oli epäonnistunut varsin ratkaisevasti auton
suunnittelussa – tuulitunnelitestien tulokset olivat pahasti
ristiriidassa todellisen suorituskyvyn kanssa. Toisekseen Ferrari
tarjosi koneensa ”sellaisena kuin se on”, eli ilman minkäänlaista
ohjeistusta tai teknistä tukea. Suora seuraus tästä oli se, että
Minardin oma voimansiirto oli aivan liian hauras väkivahvalle
V12-koneelle ja moottori muutenkin liian monimutkainen pienen tallin
käyttöön. Samaten Ferrari oli kaikkea muuta kuin ilmainen ja saattoi
tallin taloudellisiin ongelmiin, jotka kulminoituivat vuoden 1993
omistukselliseen uudelleenjärjestelyyn.
Toisen kerran kaiken piti muuttua kaudeksi 1995, kun Minardi oli
saanut neuvoteltua itselleen Mugen Honda -moottorit. Kauden kaikki
suunnitelmat oli jo tehty, auto oli suunniteltu japanilaiskoneen
vaatimuksille ja mukaan saatu myös uusia yhteistyökumppaneita moottorin
houkuttelemana. Viime hetkellä kaikki kuitenkin kaatui; Flavio Briatore
olikin taivutellut Mugenin toimittamaan moottorit Minardin sijasta
Ligierille!
Minardi vei asian oikeuteen, mutta tuloksetta – sopimusrikkomus
oli kyllä selkeä, mutta Briatorella oli esittää maksamattomia laskuja
omistuksessaan olleista, Minardin 1994 käyttämistä Ford-koneista, eikä
Giancarlo voinut kuin luovuttaa. Kaudesta tulikin painajainen, taistelu
pistesijoista vaihtui taisteluun lähtöruudukon viimeisistä paikoista,
minkä lisäksi uudet sponsorit kaikkosivat. Mugen-sopimuksen kaatumisen
voidaan katsoa myös johtaneen vuoden 1996 rahattomuuteen.
Kolmannen kerran Minardille tarjoutui mahdollisuus hyppyyn
ylöspäin ruudukossa moottoreiden avulla vuosituhannen vaihteessa
Supertec-voimanlähtein. Tallilla oli jo sopimus moottoreista vuodelle
2000, mutta ehtona oli se, että Telefonica toteuttaisi ostoaikeensa.
Osto jopa julkistettiin kertaalleen, mutta peruttiin pian jälkeenpäin –
tällä kertaa tuloksena oli tallin historian ehkä pahin kriisi, jonka
päätti Paul Stoddartin tulo tallin johtoon.
”Stoddien” aika – oliko Minardi enää Minardi?
Stoddartin tulo faenzalaistallin johtoon jakoi formulafanit
kahteen ryhmään – toisten mielestä Stoddart jatkoi samankaltaista
taistelua tallin toiminnan jatkumiseksi kuin Minardi ja Rumi häntä
ennen, toisten mielestä Minardi ei ollut enää entisensä australialaisen
tultua sen johtoon. Suurin ero entiseen on tullut ”Stoddien”
lausunnoista; hän on puolustanut omaa kantaansa julkisuudessa varsin
kärkkäinkin sanankääntein ja on myös suututtanut formulapiirejä
kommenteillaan, etenkin taistelussaan vuoden 2002 tv-rahoista sekä
vaatiessaan saada ajaa viime kauden autolla tämän kauden
avauskilpailussa.
Monet ovat esittäneet mielipiteitä, joiden mukaan aussi meni
valituksissaan liian pitkälle ja sai touhuillaan pikemminkin pellen
maineen, toisten mielestä kyse on ollut vain Minardin etujen
puolustamisesta. Vaikka ensimmäinen näkökanta onkin jossain määrin
perusteltu, menee arvostelu usein väärille urille kun aletaan puhua
”Minardin hengen” katoamisesta. Väite on vähintäänkin erikoinen, kun
ottaa huomioon, että perustaja Giancarlo Minardi oli mukana tallin
toiminnassa sen viime metreille asti ja talli pysyi koko historiansa
ajan käytännössä täysin italialaisena – toimitilat löytyvät edelleen
Faenzasta ja vaikka Stoddart mukanaan hieman australialaisväriä toikin,
ei itse henkilöstö ole muuttunut juuri lainkaan ajasta ennen Stoddartia.
Vaikka Minardi onkin nyt virallisesti kuollut ja kuopattu,
saatetaan tallin viimeinen johtaja monien kauhuksi nähdä lajin parissa
uudelleenkin – Bernie Ecclestonen kerrotaan todenneen Stoddartille
odottavansa tämän tulevan takaisin, eikä ”Stoddie” ollut asiasta eri
mieltä. 1990-luvulla Bossin historiallisille F1-autoille tarkoitetussa
sarjassa kilpaillut aussi otti itselleen vapauden ajaa tallin historian
viimeiset kierrokset Vallelungassa.
-Se oli tunteikkaampi kokemus kuin odotin. Tiedän, etten ole
yksin ajatellessani, että Squadra Toro Rosso (SIC) tulee aina olemaan
Minardi todella monien mielissä.
Teemu