F1-Forum Artikkelit

Artikkeli on vuodelta 2004

Lähes jokaiselle Formula ykkösten seuraajalle on tullut selväksi, että McLarenin kauden avaus oli tasollisesti heikompi kuin likimain koskaan. Nopeus ja luotettavuus olivat täysin hukassa. Toki McLarenin historiassa on mustia avauskisoja ja pettymyksiä ollut aikaisemminkin.

Kauden 1994 avaus oli varsin vaatimaton, tosin silloin McLaren oli varsin sekavassa tilassa moottoritoimittajan vaihduttua Peugeotiin. Täysin uuden moottorivalmistajan lisäksi tiimin kuskiasiat olivat sekaisin. Talliin hankittu Martin Brundle tiesi vasta vajaa viikko aikaisemmin ajavansa Brasilian avauskisassa. Muista kisoista ei sitten ollutkaan tietoa. Paljon parjattu kausi 1995 alkoi huomattavasti paremmissa merkeissä kuin kausi 2004. Tuolloin molemmat McLarenit nousivat pisteille painajaismaisten talvitestien jälkeen.

Henkilökohtaisesti uskoin McLarenin yltävän paljon parempaan avauskisan suoritukseen Melbournessa, koska tiimillä on kovia näyttöjä kisaviikonlopun tehokkaasta läpiviennistä. Toki McLarenin talvitestien vauhti on jäänyt useasti realisoimatta, kuten kausina 1996, 1997 ja 2002 kävi. Silti talli on kyennyt joka kerta esittämään avauskisassa vauhtia, jolla on päästy suhteellisen helposti kuuden joukkoon. Tällä kertaa asiasta ei olisi pitänyt olla epäselvyyttä, kun koko paketti on ollut niin kauan kasassa.

Mestarikandidaattien katastrofaaliset alut

McLaren-Mercedes (vai pitäisikö sanoa ”Ilmor” tällaisen kisaesityksen jälkeen?) lähti kauteen varteenotettavana mestariehdokkaana. Olihan kuljettajien titteli jo viime kaudella varsin lähellä. Nyt kun autokin oli uusi ja pitkään testattu, olivat matalat kertoimet Kimin mestaruudelle oikeutettuja. F1:n historiassa on kuitenkin paljon vastaavia tilanteita, joissa kaikki on teoriassa näyttänyt hyvältä ja kausi on silti mennyt raskaasti puihin. Ferrari lähti vuonna 1991 kauteen ennakkosuosikkina kovien talvitestiaikojen jälkeen. Kauden avaus meni Phoenixin katuradalla suhteellisen mallikkaasti. Tuloksena oli kakkostila. Kauden toinen kisa oikealla moottoriradalla Brasilian Interlagosissa näytti kuitenkin Ferrarin tuloskunnon karuuden. Sijat 4. ja 6. olivat Ferrarille katastrofi ja mestaruutta pidettiin tuossa vaiheessa menetettynä tapauksena.

Benetton lähti kauteen 1996 yhtenä ennakkosuosikeista. Aika-ajot ja ensimmäinen kisa menivät alakanttiin ja tuloksena oli yksi nelostila. Jo tuossa vaiheessa yleisesti arveltiin, ettei Benettonilla ollut enää juurikaan mahdollisuuksia mestaruuteen. Sekä Ferrarin 1991 että Benettonin 1996 kautta yhdistää se, että kumpikaan tiimi ei voittanut kauden aikana yhtään osakisaa, vaikka se olikin lähellä. Lisäksi molemmat tiimit menettivät kauden aikana merkittävästi henkilökuntaa erinäisten sisäisten riitojen ja tyytymättömyyden vuoksi. Ferrari ajautui monivuotiseen lamaan ja Benettonillekaan ei käynyt loppujen lopuksi kovin hyvin.

Nyt on hyvä huomioida, että mestaruusmahdollisuuksia on haudattu jo verraten kovien sijoitusten jälkeen. Norbert Haug ja Ron Dennis olisivat varmaankin voineet luopua joistain ruumiin jäsenistään, mikäli olisivat saaneet edes toisen auton neljän parhaan joukkoon kauden avauksessa. Nyt mestariehdokkaat hautautuivat todella järkyttäville sijoille, tavalla jota F1-maailma ei ole nähnyt pitkään aikaan.

Dennisin ongelmat

McLarenin suunnalta annettiin kisan jälkeen tyypillisen ylimielisiä lausuntoja. Kerrottiin että auton ja moottorin ongelmakohdat selvitetään ja kaikki voimavarat suunnataan näiden ongelmien korjaamiseen. Vaikea nähdä, miten tämä poikkeaa tavanomaisesta F1-tiimin toiminnasta. Eikö kaikki tiimit pyri kartoittamaan ongelmiansa ja sitten korjaamaan ne? Siltikin vain muutama tiimi voittaa kauden aikana kisoja. Näillä näytöillä on vaikea uskoa, että McLaren olisi tiiminä tällä hetkellä yhtään parempi ratkomaan ongelmia kuin mikään muukaan talli. Päinvastoin.

Dennisin suurin tavoite tälle kaudelle on vahinkojen minimoiminen. Tallin henkilökunnan motivointi ja koossa pitäminen ovat tällaisilla hetkillä äärimmäisen tärkeitä. Kuten Ferrarin ja Benettonin tapauksista nähtiin, kovat odotukset tuottavat usein kovia pettymyksiä ja johtavat hajaannukseen. Jos näin käy McLarenin kohdalla, voidaan heidät unohtaa seuraavienkin vuosien mestaruuskamppailusta.

McLarenin yhteistyö Mercedes-Benzin kanssa on varmasti koetuksella. Kahden osapuolen välillä vallitsee nyt epäilemättä luottamuspula, mutta he ovat tehneet itselleen ansan, josta on vaikea päästä pois. McLaren on hirttäytynyt Mercedekseen myymällä tiimin omistusosuutta saksalaisille – moottorinvaihto ei tule kysymykseen. Mercedes taas ei voi luopua ykkösistä, koska ovat ostaneet itsensä F1:een sisälle. Dennisin kannalta erityisen tuskallista on katsoa B.A.R-Hondan kohtalaisen hyvää menestystä. Honda olisi varmasti ryhtynyt yhteistyöhön McLarenin kanssa, mikäli se vain olisi ollut mahdollista. McLaren-Honda hallitsi F1-ratoja 1980-1990-lukujen taitteessa miten tahtoi. Dennis oli kuitenkin valinnut Mercedes-Benzin.

Kuljettajien asema ja merkitys

McLarenin kuljettajille asetetaan nyt todella kovasti vastuuta tiimin yhtenäisyyden kannalta. Tällaisessa tilanteessa ei ole ollenkaan tavatonta, että kuljettaja menettää motivaationsa totaalisesti. Tämä on nähty useasti, mm. Nelson Piquet menetti kaikki ajohalunsa vuonna 1988, kun Lotus-Honda ei ollut alkuunkaan kilpailukykyinen. Edelliskauden mestari putosi pahimmillaan häntäpäähän. Tämä esitys tuhosi lopullisesti Lotuksen huipputallina.

Heikolla kalustolla kuljettajan on yritettävä kaikkensa, sillä se on ainoa asia mikä takaa tiimin motivaation. Kun Williams putosi kärjestä kaudella 1998, tallin ykköskuski Jacques Villeneuve ajoi kovempaa ja paremmin kuin mestaruuskaudellaan. Williamsilla tätä arvostettiinkin suuresti. Talli saikin vähän suorituskykyä takaisin kauden puolessa välissä. Samalla tavalla Jean Alesin loputon yritys Ferrarilla kausina 1991-1994 piti tiimin synkimpinä hetkinä hengissä. Samaan kategoriaan voidaan nostaa myös Mika Häkkisen ajot kilpailukyvyttömällä McLarenilla vuosina 1994-1996.

Lähtökohtaisesti McLarenin ero edellä mainittuihin on se, että Alesi, Villeneuve ja Häkkinen eivät ajatelleetkaan mestaruutta. Yksi voittokin olisi lämmittänyt kaikkia kolmea kovasti. Vaikka tuo kolmikko ei juuri voittoja ottanut noilla kausillaan, niin faneja ja ihailijoita miehille tuli ympäri maailmaa runsaasti. Kukaan ei syyttänyt heitä siitä, ettei voittoja tullut. Kaikille oli selvää, ettei niillä autoilla voinut kovempaa ajaa. Enempää ei voi vaatia.

Mielestäni Räikkösen kyvyt suurena kilpa-ajajana nähdään viimeistään nyt. Mikäli Kimi jaksaa repiä McLarenista jokaisessa kisassa kaiken irti luovuttamatta, nostaa hän osakkeitaan entisestään. Mikäli taas Kimille käy kuin Nelson Piquetille 1988, tippuu arvostus vääjäämättä. Kimin ikäinen huippukuski ajaa aina täysillä ja laittaa itsensä likoon.

David Coulthardin kohdalla Dennis rakensi tiimilleen toisen miinan. Tässä vaiheessa uraa DC:tä ei kiinnosta juuri mikään muu kuin voittaminen. Skotti ei ole ikinä urallaan ajanut huonossa tallissa. Tällä iällä Coulthardia ei myöskään kiinnosta uhrata terveyttään ajamalla viimeisestä pistesijasta. Nyt talli tarvitsee enemmän kuin koskaan kokenutta kuljettajaa kehitystyöhön. Coulthardin on varmasti vaikeaa löytää motivaatiota moiseen. Ongelma on siinä, että Coulthardilla ei ole mahdollisuutta jatkaa uraansa McLarenilla. Tietoisuus tuosta kalvaa kiistatta motivaatiota ja en pitäisi ihmeenä, että Coulthard lopettaisi uransa ennen kauden päätöstä, mikäli meno on tällaista jatkossakin.

McLarenilla on siis ongelmia vaikka kuinka paljon ratkottavaksi. Henkisen puolen ongelmat eivät varmasti ole niitä pienimpiä. Toivon kuitenkin, ettei Kimi lannistu heikosta suorituskyvystä. Mikäli Räikkönen jaksaa yrittää kaikkensa, hänen lahjakkuudestaan voidaan saada kauden aikana uskomattomia näyttöjä.

Pekka Hacklin

Artikkeli on vuodelta 2004

F1-kauden aloitus Melbournessa on jo muodostunut perinteeksi. Meille suomalaisille ja muille Euroopassa asuville tämä tarkoittaa varhaisia herätyksiä. Varmaan jokaiselle on muodostunut omat traditiot aamu-kisoja varten.

Australian aloitus on ollut mukana vuodesta 1996 lähtien. Sitä ennen kausi alkoi Brasilian GP:llä. Perinteisesti F1-kausi on alkanut aina aivan muualta kuin Euroopasta. Tämä luo tietysti yhden jännitteen lisää, kun talvitestit on suoritettu kylmässä Euroopassa ja varsinainen kisa ajetaankin sitten kokonaan erilaisissa olosuhteissa. Kauden avauskisasta ei siis pidä odottaa mitään koko kauden voimasuhteita ennakoivaa tapahtumaa. Siinä mielessä onkin mielenkiintoista, että hyvinkin usein ensimmäisen kisan voittajasta on kruunattu kauden lopussa mestari. Näkisin tämän enemmänkin yhteensattumaksi. Avauskisan voitolla on nyt vähemmän merkitystä kuin aikaisemmin, koska kausi on ennätyspitkä. Australian kisa näyttänee kuitenkin voimasuhteita seuraaviin kahteen kisaan, sillä niitä ennen ei kyetä juurikaan tekemään testejä. Tilastollisessa mielessä on hyvä muistaa, että kahden ensimmäisen kisan voittaminen ei takaa mestaruutta. Alain Prost kykeni tähän saavutukseen kaudella 1982.

Melbournen rata on myös hieman erikoinen verrattuna muihin kilpailukalenterin ratoihin. Katuradan luonne näkyy monessa suhteessa, ja kun päästään varsinaisille moottoriradoille erottuvat erinomaiset autot edukseen. Lisäksi kisaan vaikuttaa paljon myös radalla useasti nähty turva-auto. Näin lopputulos jättää runsaasti tilaa spekuloinnille, mikä lieneekin kalenterin laatijoiden tarkoitus.

Melbournen onnistujat

Nykyisistä kuskeista Australian kisan on kyennyt voittamaan vain David Coulthard (1997 ja 2003) ja Michael Schumacher (2000-2002). Muut radalla voittoihin ajaneet kuljettajat ovat jo lopettaneet uransa – he ovat Damon Hill (1996), Mika Häkkinen (1998) ja Eddie Irvine (1999). Nykykuskeista Melbournessa hyvin menestyneitä ovat Rubens Barrichello, Kimi Räikkönen ja Juan-Pablo Montoya, joilla kaikilla on kaksi palkintokorokesijaa.

Melbournen kisan voittamiseen tarvitaan perustekniikaltaan luotettava auto ja kyky lukea kisan kulkua. Katuradan luonteen takia kilpailussa nähdään varsin usein turva-auto, mikä sekoittaa pakkaa. Onnettomuuksia lisää vielä se, että kuljettajat ovat vielä hieman ”kylmiä” tiukkaan kisaamiseen. Kun ohituspaikat ovat kortilla, hitaamman auton taakse juuttuminen saattaa turhauttaa. Ja koska autot ovat pitkälti raakileita, on joidenkin kuljettajien kisavauhti suorastaan säälittävää luokkaa. Näin pitävän taktiikan laatiminen kisaa varten on äärimmäisen vaikeaa.

Sinänsä Melbournen rata ei vaadi kuljettajalta mitään erityistä lahjakkuutta. Radan mutkat ovat suoraviivaisia eikä radan profiili anna mahdollisuutta mihinkään yllättäviin säätömuutoksiin. Lyhyehköt suorat ja hitaahkot mutkat aiheuttavat sen, että autoissa on siivet liki maksimissaan. Nykyratoihin nähden Melbournessa on muutama rohkeutta vaativa mutka. Kaiteet ovat paikka paikoin yllättävänkin lähellä. Tämä lisää tietysti visuaalista näyttävyyttä.

Uudet sääntömuutokset

Sääntömuutoksia on vatvottu paljon. Päällimmäisenä on tietysti uusi moottorisääntö, joka asettaa luotettavuudelle uusia tavoitteita. En olisi kuitenkaan yllättynyt, jos joidenkin kärkitiimien autojen koneet vaihdetaan ennen kisaa, josta tietysti seuraa kymmenen pykälän putoaminen lähtöruudukossa. Näkisin myös isoksi ongelmaksi vapaitten harjoitusten vähenemisen. Moottoreita pitää säästää, ainakin kauden alussa. Toisaalta jokainen testikierros auttaisi löytämään paremmat säädöt radalle. Tässä onkin varmasti yksi koko kauden ratkaisevista kohdista.

Sellainen tiimi, jolla on helposti säädettävä auto, paljon kokemusta erilaisista tilanteista ja radoista sekä tehokas testaaminen, on vahvoilla. Mitä vähemmän konetta rasitetaan ennen itse kisaa ja aika-ajoja, sen parempi. Jokainen ylimääräinen kilometri riskeeraa maalinpääsyn. Ennalta näyttäisi vahvasti siltä, että BMW:n ja Ferrarin moottoritekninen etumatka säilyisi tällä kaudella. Kuitenkin historiassa on esimerkkejä, joissa periaatteessa epäluotettava moottori on toiminut kellon lailla debyyttikisassa. Ford Zetec-R V8 -kone otti debyyttikisassaan Brasiliassa 1994 voiton, vaikka ennen kautta moottori ei ollut läpäissyt yhtään kisasimulaatiotestiä. Benettonin tiimi jätti tuolloin kylmästi aamun warm-upin ajamatta säästääkseen kilometrejä. Taktiikka toimi loistavasti.

Kolmas merkittävä asia on heikompien tiimien kolmannen auton testaamismahdollisuus. Ei tässä olisi muuten mitään ratkaisevaa, mutta kun varsinaisia kisa-autoja ja niitten moottoreita pitää säästää itse kisaan. Näin yhden ylimääräisen auton käyttäminen tuottaa merkittävästi enemmän hyötyä kuin voisi äkkiä kuvitella. Tämä myös tuo mielenkiintoisen lisän rengassotaan. Voi olla että kolmannelle autolle tulee yllättävän paljon työtä. Tässä valossa Jaguarin Björn Wirdheimiin kohdistunut valinta on erinomainen, varsinkin verrattuna tiimin yleiseen päätöksentekoon.

Aika-ajoihin ja rangaistuksiin liittyvät muutokset näkisin vähäpätöisempinä muutoksina. Toki niilläkin on oma merkityksensä kauden kululle. Niitten vaikutusten ennakointi on kuitenkin vaikeaa.

Australian autourheilu

Australian GP on ollut osa maailmamestaruussarjaa vuodesta 1985 lähtien. Australian merkitys autourheilulle ei ole ollut aivan vähäpätöinen. Maan merkittävin hahmo autourheilussa on ehdottomasti Jack Brabham, joka aikoinaan voitti kolme maailmanmestaruutta ja piti omaa, varsin menestyksekästä tiimiä. Lisäksi australialaiset voivat olla ylpeitä Repco-moottoreista, joilla saavutettiin mainiosti menestystä 1960-luvulla ennen Cosworthin konetta.

Toinen australialainen mestari on Alan Jones, joka vei tittelin kaudella 1980 Williamsilla. Jonesin merkitys näkyy Williamsilla vieläkin, sillä tallin johtokaksikko piti Jonesia kilpa-ajajan ihanteena ja pyrkivät saamaan tiimiinsä hänen tyyppisen kuljettajan. Sen jälkeen australialaisia kuljettajia ei ole juurikaan näkynyt. Jack Brabhamin pojat David ja Gary kävivät ykkösissä 1980-90-lukujen taitteessa. Vaikka varsinkin David oli ja on vieläkin varsin kova kuljettaja, ei menestystä kuitenkaan tullut. Ura F1:ssä loppui vuonna 1994 Simtekillä. Sitten menikin useampi vuosi ilman australialaista kuninkuusluokassa.

Minardin ostanut australialaisliikemies Paul Stoddart kuitenkin toi maanmiehensä Mark Webberin ykkösiin kaudella 2002. Webberin tulevaisuus näyttää hyvältä, joten tuonkin maailmannurkan edustus MM-sarjassa pitää kaikella todennäköisyydellä tämän vuosikymmenen loppuun asti. Lupaavia juniorikuljettajia on myös tulossa, mikä johtuu maan rikkaasta autourheilukulttuurista. Australian vakioautosarja on suosittu ja suurimmat tapahtumat kiinnostavat suurta yleisöä.

Pekka Hacklin

Artikkeli on vuodelta 2003

Suzukan rata on ollut useita kertoja MM-sarjan ratkaisevana näyttömänä, vaikka se ei välttämättä ole ollut kauden viimeinen kilpailu. Nyt kuitenkin kausi päättyy Japaniin ja mestaruus ratkeaa vasta siellä. Viimeisten vuosien aikana näin on käynyt yllättävän usein.

Toki mestaruuksia on Suzukassa ratkennut silloinkin, kun se ei ole ollut viimeinen kilpailu. Parhaiten F1-historiaan on piirtynyt Sennan ja Prostin välinen kolarointi vuonna 1990. Tuolloin Senna työnsi katkeroituneena mestaruuttaan uhanneen Alain Prostin pois radalta heti ensimmäisessä mutkassa. Suzukassa on ratkottu mestaruuksia myös ajamalla. Viimeksi näin kävi vuonna 2000.

Suzukan radalla F1-kisoja on ajettu vuodesta 1987 lähtien. Ensimmäisenä vuotena voittaja oli Gerhard Berger Ferrarilla. Mestaruus oli ratkennut tuolloin jo harjoituksissa, kun Nigel Mansell ajoi Williams-Hondalla rajusti ulos loukaten itseänsä niin ettei kyennyt ajamaan lopuissa kahdessa kisassa. Näin titteli meni Williams-tallitoverille Nelson Piquetille.

Suzukan rata on aina ollut kuljettajien suosiossa, koska siinä on yhdistelty vaativia mutkia rytmikkäästi. Hollantilaisen John Hughenholzin suunnittelema rata on säilynyt muuttumattomana pitkään. Ainoa muutos alkuperäiseen on radan viimeiseen mutkaan lisätty shikaani. Hughenholzin radaksi Suzuka on siitä erikoinen, että siinä ei ole kunnollista ohituspaikkaa. Kartasta katsottuna tunnelin jälkeinen neulansilmä voisi tarjota ohitusmahdollisuuden, mutta sitä edeltävä suora on aivan liian lyhyt.

Suzukan lisäksi Japanissa on ajettu F1-kisoja Fujin radalla 1970-luvulla. Tuolloin kisa kulki Japanin GP:n nimellä. F1 historiaan kuuluu myös vuosina 1994 ja 1995 ajetut Tyynenmeren GP:t Aidan syheröisellä radalla. Aida oli ratana aivan jotain muuta kuin mihin F1-piirit olivat tottuneet sitä ennen ja sen jälkeen. Rata sijaitsi keskellä ei-mitään, kulku radalle oli vaikeaa ja sitten kun radalle päästiin, ei autojen meno ollut järin hääviä. Keskinopeus oli samaa tasoa kuin Hungaroringillä.

Japanilaisten kotikisa

Japanilaiset tehtaat ovat perinteisesti panostaneet Suzukan kotikisaan aina erityisen paljon. Hondalta tiedettiin aina tulevan Suzukaan erityisen tehokas kone. Konkreettinen esimerkki tästä oli vuoden 1991 kisa. Tuolloin mestaruudesta taisteli Senna McLaren-Hondalla ja Mansell Williams-Renaultilla. Senna ei ollut kyennyt lyömään Mansellin kuin kerran Monacon kisan jälkeen ja tämäkin tapahtui syheröisellä Hungaroringin radalla. Williams-Renault oli selkeästi McLaren-Hondaa nopeampi yhdistelmä vaativalla radalla. Mutta kun viikonloppu käynnistyi Suzukassa, niin Mansell oli täysin aseeton McLaren-Hondia vastaan. Näin Mansellin mestaruustaisto päättyi taas Suzukan hiekalle.

Viime vuonna nähtiin erinomainen esitys Takuma Satolta hänen ajaessaan Jordan-Hondalla. Taaskin ero kauden aikaisempiin kisoihin oli massiivinen. Saton suoritus ei kuitenkaan ollut kaikkien aikojen paras japanilaissuoritus Suzukassa. Sitä kunniaa kantaa Aguri Suzuki, joka nousi kolmanneksi vuonna 1990 Laroussen tiimin Lola-Lamborghinillä. Tällä kertaa B.A.R-Hondalta voidaan odottaa yllättävän kovaa suoritusta. Toinen merkittävä japanilaistehdas on tietenkin Bridgestone, jonka uskon panostavan kotikisaansa todella kovaa.

Minua on jäänyt hieman ihmetyttämään se seikka, että kun kerran japanilaiset tehtaat kykenevät Suzukassa likimain aina koviin suorituksiin, niin miksi ne eivät intoudu vastaaviin itsensä ylityksiin aikaisemmin kauden aikana? Yksi syy on tietenkin se, että Suzukan radalla on omat erityisvaatimukset, joten kokemuksesta on merkittävä hyöty. Tämä näkyi erityisen hyvin Heinz-Harald Frentzenin ja Eddie Irvinen kohdalla. Hehän ajoivat vuosia Japanissa F3000-sarjaa ja oppivat ratojen niksit kokemuksen kautta. Molemmat kuljettajat kykenivät yllätyksiin Suzukassa vielä pitkään Japanin vuosien jälkeen.

Schumacher menestynein Suzukan kuljettaja

Nykykuljettajista vain Michael Schumacher on kyennyt voittamaan Suzukassa. Hänellä on ykkössijat vuosilta 1995, 1997, 2000, 2001 ja 2002, vuosilta 1994, 1996 ja 1999 saksalaiselta on kakkossijat. Muita voittajia viimeisen kymmenen vuoden ajalta on Mika Häkkinen, Damon Hill ja Ayrton Senna vuodelta 1993. Schumacherin ylivoimasta Suzukan radalla kertoo se, että nykykuljettajista toiseksi eniten palkintokorokesijoituksia on ottanut David Coulthard, joka on ollut kolme kertaa kolmas.

Suzukan radalla on ajettu yleensä suhteellisen puhtaita kisoja. Koska radalla on vain yksi nopea linja ja ohituspaikkoja on vähän, nähdään ohituksia ja kolareita yleensä vähän. Vielä kun rata on erittäin vaativa sekä autolle että kuljettajalle, ei aika-ajoissakaan nähdä yllätyksiä. Ainoa yllätyksellinen elementti Suzukassa voi olla sade, joka on vaikuttanut kilpailun kulkuun vuosina 1988, 1993, 1994, 1995 ja 2000. Yleensä sade on ollut kuuromainen ja vain vuoden 1994 kisa ajettiin kokonaisuudessaan läpi kaatosateessa.

Suzuka vaatii autolta ja kuljettajalta paljon

Kuten sanottua, ei Suzukan radan kaikkien niksien oppiminen ole helppoa. Rata vaatii autolta hyviä säätöjä nopeiden mutkayhdistelmien takia. Varikon takana olevat S-mutkat ovat tällä hetkellä teknisesti vaikein mutkayhdistelmä koko F1-kalenterissa. Vielä kun radalla on kohtuullisen pitkä takasuora, joka päättyy äärimmäisen nopeaan R130-mutkaan, niin kompromissin hakeminen säätötyössä on vähintäänkin haastavaa. Auton mekaanisen pidon ja aerodynaamisen tasapainon pitää olla luonnostaa hyvät – kaikki heikkoudet näkyvät Suzukan radalla.

Suzukan kisa tulee todennäköisesti noudattelemaan samaa kaavaa kuin kauden muutkin kisat. Kahden pysähdyksen taktiikka on noussut tänä vuonna hallitsevaksi. Suzukan radallakin tilannetta vaikeuttaa se, että autojen pitää olla samoissa säädöissä sekä aika-ajoissa että kisassa. Viime vuosina tiimit ovat käyttäneet aika-ajoissa runsaasti siipeä ja vähentäneet sitä kisaa varten ohitusten helpottamiseksi. Onkin mielenkiintoista nähdä miten tiimit ratkaisevat tilanteen tänä vuonna.

Pekka Hacklin

Artikkeli on vuodelta 2003

Monzan Grand Prix on yksi moottoriurheilumaailman suurimpia legendoja. Radan historia yltää 1900-luvun alkupuolelle ja siksi se on monen legendan syntypaikka. Pohjois-Italia on ollut myös yksi autourheilun kehtoja. Lukuisat legendaariset automerkit ovat saaneet alkunsa alueella, jossa ihmisillä on selvästikin ymmärrystä nopeille autoille.

Monzan GP on vakiinnuttanut paikkansa Italian suurimpana autourheilutapahtumana. On kuitenkin hyvä muistaa, että pitkään suurin ja arvostetuin tapahtuma oli Mille Miglia -kilpailu. 1600 kilometrin kilpailu yleisillä teillä oli 1950-luvulle asti autourheilun kruunun jalokivi. On hyvä hahmottaa, että koko reitin pituus oli tuo 1000 mailia ja kellot lyötiin käyntiin startissa ja pysäytettiin vasta tuon Pohjois-Italian kierroksen jälkeen. Ennätys jäi Stirling Mossille, joka käytti matkaan aikaa reilut 10 tuntia.

Palataan kuitenkin Monzaan ja itse rataan. Alunperinhän Monza oli ovaaliradan ja tavanomaisen kilparadan yhdistelmä. Ovaalirata jäi pois 1950-luvun jälkeen ja kilpailut ajettiin aina liki yhtä nopealla GP-radalla. Ovaalirata ei ollut 1900-luvun alkupuolella Euroopassa mikään eriskummallisuus, sillä Pariisin Monthelerey ja Englannissa sijainnut Brooklands olivat myös ovaaleita. Monzan GP-rata on ollut aina häkellyttävän nopea. Jotain tilanteesta kertoo se, että vuoden 1971 kisa oli keskinopeudeltaan samaa luokkaa kuin samana vuonna ajettu Indianapolis 500 -kisa. Nyttemmin asiat ovat muuttuneet aika tavalla. Selvää kuitenkin oli, että vanhalla Monzan radalla ei ollut shikaaneita ja muutamat mutkatkin olivat reilusti nykyisiä nopeampia.

Monzan historiaan kuuluu myös tragediat. Äärettömän nopea rata vaati uhrinsa, Monzassa menehtyneisiin kuljettajiin kuuluvat mm. Alberto Ascari, Wolfgang von Tripps, Jochen Rindt ja Ronnie Petersson. Turvallisuus ei ole koskaan kuulunut Monzan radan parhaimpiin puoliin, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana tuokin rata on joutunut muuttamaan vaarallisimpia paikkoja vähemmän vaativiksi. Toisaalta autojen kasvava vauhti kompensoi mutkien hidastumista. Omasta mielestä Monzan parhaimpia mutkia on tätä nykyä nopea Ascari-shikaani ja sen ulostulo pitkälle takasuoralla. Tuossa kohtaan nähdään useasti erikoisia kuvioita.

Laaja historia

Monzan radan kilpailujen ja historian läpikäyminen on liian laaja tehtävä näin lyhyessä tilassa. Paremminkin siitä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, joka ei sekään kykenisi raapaisemaan kuin aavistuksen pintaa. Monza on kyennyt kuitenkin säilyttämään omat erikoispiirteensä kehityksen puristuksessa. Siinä missä Hockenheim ja Itävallan Österreichring ovat muuttuneet kuin varjoiksi entisestä, niin Monzasta vielä kykenee hahmottamaan sen alkuperäisen tunnelman. Tätä fiilistä kuvaa hyvin viime vuonna ajettu kaikkien aikojen nopein aika-ajokierros F1:n historiassa.

Tätä nykyä Monza on nopeuden puolesta ainoa lajissaan. Autojen säädöt ovat aivan eri tyyppiset kuin millään muulla radalla. Tällä perusteella tulosluetteloon voidaan odottaa tiettyjä yllätyksiä. On kuitenkin harmi, että muut radat muistuttavat koko ajan enemmän toisiaan ja näin yllätyksiä tulee vähemmän. Siinä mielessä Monza muistuttaa muita ratoja, että ohittaminen on äärimmäisen vaikeaa tälläkin radalla.

Viime vuosien merkittävin kisa ajettiin vuonna 2000, jolloin MM-taistelu kävi äärimmäisen kovana ja panokset olivat huimia. Ferrari vei tuolloin potin ja osoitti kykenevänsä kääntämään pitkän tappioputken voitoksi. Monzan nopea luonne on kuitenkin monesti aiheuttanut ongelmia sarjaa muuten hallitseville tiimeille. Vuonna 1997 kautta suvereenisti hallinneet Jacques Villeneuve ja Michael Schumacher olivat täysin hukassa ja kärkisijat menivät aivan muille tiimeille. Monzan legendoihin kuuluu myös se, että vaikka Ferrarit olisivatkin olleet koko kauden kaukana kärjestä, nousevat punaiset autot aina kärkikahinoihin perjantain ja lauantain ajaksi, jotta kotiyleisökin innostuisi. Viime vuosina tähän ei kuitenkaan ole ollut tarvetta.

Tämän vuoden kisa

Kuumana vellonut rengassota saa Monzassa varmasti uusia käänteitä. On kuitenkin hyvä hahmottaa, että Monzan tapahtumista ei voi päätellä juuri mitään tulevien kisojen renkaista. Monzan nopeus johtaa siihen, että tiimit hakevat autoista pientä ilmanvastusta. Polemiikkia herättäneet eturenkaat eivät välttämättä tarjoa juurikaan etua Monzassa, jossa pieni otsapinta-ala on autoissa tärkeä. Leveät eturenkaat aiheuttavat siis suuren ilmanvastuksen. Autoilta vaaditaan siis pientä aerodynamiikka mutta myös tasapainoista ajettavuutta shikaanien ja muutaman mutkan läpäisemiseksi mahdollisimman hyvin.

Vuosien varrella Monzassa ollaan nähty kovia huippunopeuksia, mutta ne eivät ole avain menestykseen. Vuonna 1999 Williamsit olivat hyvässä vauhdissa läpi kisan, vaikka suoranopeudet olivat 20-30 km/h vähemmän kuin nopeimmilla autoilla. Tehokas moottori ei ole avain onneen Monzassakaan. Takavuosina nähtiin mm. Jean Alesin ajavan huikeita suorituksia aika-ajoissa selkeästi alitehoisilla moottoreilla.. Ratkaisu on siis löytää hyvä balanssi siipien suhteen, mutta myös mekaanisen pidon osalta. Kaiken kaikkiaan on vaikea sanoa, mitkä ovat perusedellytykset Monzassa pärjäämiselle. Tallit ovat kuitenkin testanneet melkoisen paljon ja luulisi säätöjenkin olevan kaikilla kohtalaisen hyvin hanskassa.

Voisi kuvitella, että BMW.Williams olisi vahvoilla tällä radalla ja yhtälailla Ferrari antaisi tiukan vastuksen. McLarenin ja Renaultin voisi helposti kuvitella jäävän tällä radalla hieman jälkeen. Kuitenkin edellä mainitut seikat osoittavat selkeästi, että hyvillä säädöillä ja yrittävällä kuljettajalla Monzassakin voidaan kyetä ihmeellisiin suorituksiin. Tai paremminkin pitäisi sanoa, että tehokkaalla moottorilla ja hyvällä rungolla voi Monzassa olla häkellyttävän heikko.

Viime vuonna Jaguar kykeni rikkomaan kolmen kärkitiimin podiumsarjan ainoan kerran juuri Monzassa. Tänä vuonna Webber tuskin yltää Irvinen suorituksen tasolle. Toyotan vauhti oli viime vuonna mainiota, kunnes tiimi tunaroi Mika Salon mahdollisuudet rikkomalla hänen keskittymisensä varikolta lähdettäessä. Tänä vuonna Toyota voi yllättää positiivisesti jälleen kerran.

Pekka Hacklin

Artikkeli on vuodelta 2003

Näin englantilaiset haluavat omaa Grand Prix’ta nimittää. Vahva näyttö aiheesta briteillä ainakin on, sillä valtaosa maailman kilpa-autoteollisuudesta on keskittynyt juuri saarivaltion alueelle.

Itse asiassa kilpa-autoteollisuus on varsin merkittävä talouden haara Britanniassa, joka nauttii jopa valtiovallan suojelua. Siksi onkin kummallista, että autourheilun tarjoamaa loistavaa tuotekehittelyä ei olla kyetty hyödyntämään englantilaisissa henkilöautoissa. Nehän ovat kadonneet tyystin.

Iso-Britannian GP ajetaan jälleen Silverstonen radalla, jota ei tiettävästi ole muutettu tälle vuodelle. Aikaisemmin GP on ajettu Brands Hatchin ja Aintreen radoilla. Silverstone on kuitenkin vakiinnuttanut paikkansa F1-kalenterissa huolimatta FIA:n johtohenkilöiden uhkailuista. Silverstone säilyy GP-ratana niin pitkään, kunnes Iso-Britanniaan rakennetaan täysin uusi moottorirata vaikkapa Sepangin tyyliin.

Silverstone on ollut Britannian GP:n vakituinen koti vuodesta 1987 lähtien. Vuonna 1986 GP ajettiin Brands Hatchin klassisella areenalla. Tuohon vuoteen asti Brands Hatch ja Silverstone vuorottelivat kisajärjestäjinä. Aintreessa ajettiin 1950-luvulla, mutta tämä rata ei ole enää voimissaan. Parhaiten Aintreen tapahtumista on jäänyt muistiin Juan-Manuel Fangion ja Striling Mossin maaliintulo Mercedes-Benzeillä. Moss voitti, mutta ei koskaan tiennyt voittiko hän Fangion ajamalla vai lahjoittiko argentiinalainen voiton Mossille tämän kotikisassa.

Silverstonen radan F1-historia alkaa vuodesta 1950 ja sarjan ensimmäisestä kisasta. Siinä mielessä rata kuuluu Monacon ja Monzan kanssa samaan kastiin historiallisena paikkana, vaikka sitä on nykyään vaikea uskoa. Siinä missä Monaco ja Monza ovat kyenneet säilyttämään omat luonteenpiirteensä vuosien varrella on Silverstone muuttunut totaalisesti. Toisaalta Silverstonella ei ole ikinä ollut Monzan mainetta, sillä rata on ollut aikaansa nähden aina verraten harmaa ja vaisu.

Silverstone muuttuu

Silverstone oli alkujaan vanhalle lentokentälle perustettu rata, joka oli suhteellisen selväpiirteinen. Yhtään shikaania, S-mutkaa tai neulansilmää ei ollut. Rata oli nykymittapuun mukaan nopea, mutta ei lähellekään samaa tasoa kuin esim. Spa. Vanha lentokenttäalue oli tasainen ja avoin, joten mitään erikoispiirteitä radalla ei ollut.

1970-luvun alussa ruvettiin kiinnittämään huomiota myös turvallisuuteen. Woodcoten nopea oikea, joka johti maalisuoralle, oli ollut vuosia katsojien suosikkipaikka. Rämäpäisimmät kuljettajat ajoivat tämän mutkan läpi komeassa sivuluisussa. Tähän paikkaan rakennettin suhteellisen nopea shikaani hidastamaan vauhteja. Tällaisena rata oli vuonna 1985, kun Keke Rosberg latasi kaikkien aikojen nopeimman aika-ajokierroksen. Juan-Pablo Montoya löi tuon ennätyksen vasta viime vuonna Monzassa. Seuraavaksi vuodeksi Woodcoten shikaania muutettiin entistä hitaampaan suuntaan, ja siksi Keken kierrosennätys jäi voimaan niin pitkäksi aikaa.

Vuonna 1991 Silverstone muuttui liki täysin. Beckets tuli mukaan aivan uutena mutkana, Stove tehtiin hitaammaksi, Club-mutkaan laitettiin ohituspaikka, Woodcoten shikaani poistettiin ja siihen laitettiin ns. kompleksiosuus, joka koostui 90-asteen oikeista ja vasureista. Radan muutoksista pidettiin yleisesti. Vaikka joitain hyviä mutkia menetettiin, tilalle tuli myös vaativia mutkia. Stove ja Club olivat aikaisempia huonompia, mutta Beckets on vieläkin F1-sarjan yksi vaativimmista mutkayhdistelmistä.

Valitettavasti muutokset eivät jääneet tähän, vaan vuodeksi 1994 rataa muutettiin entisestään. Shikaaneja tuli lisää ja nopeimpien mutkien linjauksia muutettiin. Loppujen lopuksi rata koki joka vuosi pieniä muutoksia. Mika Salo kertoi aikoinaan, että hän oli ajanut pari päivää testejä Silverstonessa ja vasta testin loputtua joku oli kertonut että rataa oli muutettu. Kuljettaja ei sitä itse tajunnut, kun rata muuttui joka välissä. Ilmeisesti nyt ollaan päästy jollain lailla hyväksyttävään lopputulokseen. Toisaalta rataa on helppo muuttaa, koska alue on kohta täysin asfaltoitu erilaisten muutosten jälkeen.

Silverstonen huipentumat

Vaikka Silverstone ei ole ikinä tarjonnut mahtavia ohituspaikkoja tai ollut maailmanmestaruuden ratkaisevana areenana, on radalla käyty hienoja taisteluita. Varmasti parhaiten mieleen on jäänyt Nigel Mansellin taistelu vuoden 1987 kisassa. Tuolloin britti kävi kovaa kisaa Williams-tallitoveria Nelson Piquetia vastaan. Silverstonessa otettiin jälleen yhteen, kun kisan puolessa välissä Mansell joutui varikolla vaihtamaan renkaita ja kisan voitto näytti karanneen käsistä. Nigel vain ei antanut periksi, vaan otti Piquetin kiinni ja ohitti tallitoverin kaksi kierrosta ennen maalia.

Mansell oli muutenkin kansan suosikki. Vuonna 1992 Nigel oli jo ennen kisaa täysin varma voittaja ja katsomot ahtautuivat täyteen. Sinänsä mielenkiintoista, että Englannissa ihmiset haluavat mennä katsomaan varmaa oman suosikin voittoa enemmin kuin jännittävää kilpailua. Mansell tekikin työtä käskettyä ja voitti. Kansa ryntäsi radalla täysin hallitsemattomaan tyyliin ja aiheutti lukuisia vaaratilanteita. Toinen brittien perussuosikki oli Damon Hill, joka voitti kiistanalaisen kisan vuonna 1994. Seuraavan vuonna Hill sitten törmäsi tökerön ohitusyrityksen päätteeksi Michael Schumacheriin. Voittoon ajoi Johnny Herbert Benettonilla, joten Iso-Britannia on saanut viime vuosien aikana lukuisia kotivoittajia.

Nykykuskeista Silverstonessa on voittanut Michael Schumacher(1998 ja 2002), David Coulthard (1999 ja 2000) ja Jacques Villeneuve (1996 ja 1997). Rata vaatii autolta hyvää aerodynaamista tasapainoa, koska siinä on paljon nopeita mutkia. Pitkillä suorilla tarvitaan taas myös tehokasta moottoria. Radan pinta ei ole kovin tasainen, joten jousitusominaisuuksiakin tarvitaan. Vaikka perinnetiedon mukaan Britanniassa sataa paljon, ei sadekelin kisoja ole ollut poikkeuksellista määrää. Viimeisen 15 vuoden aikana Silverstonessa on ajettu vain kaksi kisaa märällä radalla (1998 ja 2002).

Vaikka Silverstone on monelle tiimille kotikisa, ei sanottavaa hyötyä siitä ole ollut. Toki viime vuosina McLaren ja Williams ovat kyenneet voittamaan täällä useammin kuin muilla radoilla. Silti brittitiimien panostus kotikisaan ei ole samanlaista kuin joillain moottorivalmistajilla omiin kotikisoihin tai Ferrarin valmistautuminen Monzan kisaan. Ehkäpä McLaren ja Williams lähtevät jokaiseen kilpailuun ns. maximum attackillä. Toimintaa ei ole yksinkertaisesti varaa parantaa kotikisaa varten. F1-tasolla tämä on kyllä ainoa järkevä toimintamalli. Ehkä se selittää sen, että nämä tiimit ovat loppujen lopuksi niin menestyneitä.

Pekka Hacklin

Artikkeli on vuodelta 2003

Nyt kun kylmän ja hyisen Suomen kesän pahimmat monsuunit alkavat hellittää, voinee sääilmiöstä nimeltä sade kirjoittaa jo ilman tappouhkauksia. Nimittäin paitsi suomalaiseen kesään, kuuluu ainoa toimiva hyttyskarkote erottamattomasti myös autourheiluun.

Allekirjoittaneelle sadekelin kilpailuista on tullut suoranainen fetissi – kilvanajo oloissa, jotka ovat siihen täysin sopimattomat, on jotain todella hienoa. Heikentynyt näkyvyys ja olematon pito luovat täysin uudenlaiset normit paitsi kalustolle ja renkaille, erityisesti myös kuljettajille.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen

Yleensä kuljettajat pyritään varsin hanakasti jakamaan hyviin ja huonoihin sadekelin kuskeihin. Esimerkiksi Michael Schumacheria kutsutaan Regenmeisteriksi ja toista maailmanmestaria Jacques Villeneuvea taas pidetään täysin onnettomana asfaltin kastuessa. Totuus ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen; Villeneuve kykeni esimerkiksi viime vuoden sateisessa Ison-Britannian GP:ssä varsin hienoon suoritukseen, josta tuloksena oli neljäs sija. Toisaalta myöskään Schumacher ei aina loista, kaikkihan muistavat vaikkapa tämän vuoden Brasilian GP:n nolon päätöksen, kun Schumi pyörähti ulos radalta nopeassa vasemmalle kaartuvassa mutkassa. Schumacherin puolustukseksi toki todettakoon, että radan tuolla kohdin ylittäneen puron uhriksi jäi valtaosa päivän keskeyttäjistä.

Sade tuo tullessaan suuren määrän erilaisia muuttujia, jotka osaltaan sotkevat kilpailua. Tulevan säätilan ennustaminen ja kilpailun aikana vaihtelevat olosuhteet tuovat joukon uudenlaisia haasteita sekä tiimille että kuljettajalle, kun auto täytyy säätää, taktiikka laatia ja ajotyyli sopeuttaa muuttuviin oloihin. Esimerkiksi Villeneuven edellä mainittuun suoritukseen oli suurena osasyynä se, että B.A.R-tallin päällikkö David Richards sai helikopterin avulla reaaliaikaista tietoa säätilasta ja näin tiimillä oli selvä etu taktiikkaa valittaessa. Suomalaisittain parhaassa muistissa lienee hieman vastaavankaltainen tilanne Monacosta 1983, kun Keke Rosberg ja Williams haistoivat säätilan kehityksen parhaiten – Keke lähti matkaan slickseillä ja sai radan kuivuessa ruutulipulle asti kestäneen etumatkan, kun muut joutuivat hakemaan uutta vauhtia varikon kautta. Huonompikin sadekuljettaja voi onnistuneen arvauksen säätöjen tai rengasvalinnan kanssa siis loistaa satunnaisesti heikoissa oloissa ja saada täten maineen taitojaan parempana vesikelin taitajana.

Olosuhteiden uhriksi Brasiliassa joutunutta Schumacheria taas pidetään hieman ironisesti nimenomaan muuttuviin olosuhteisiin sopeutumisen ykkösnimenä. Ehkä paras näyttö tästä nähtiin Span kilpailussa 1995, kun ruudusta 16 startannut Schumacher kykeni kuurosateiden värittämässä kilpailussa ensin nousemaan kärkikahinoihin ja ratkaisuvaiheessa ajamaan kosteamman osuuden läpi slickseillä. Samalla takaa paremman vauhdin mahdollistaneilla saderenkailla tullut Damon Hill sai tuntea Schumin kyynärpäätaktiikan pahimmat puolet, kun saksalainen piti tätä takanaan varsin ronskein ottein. Hill menetti arviolta 15 sekuntia kunnes Schumacher kävi nurmikolla ja putosi kakkoseksi – Hillin kannalta liian myöhään. Rata alkoi kuivua ja mestarillisesti märän radan niksit sileillä nakeilla hallinneen Schumacherin renkaat alkoivat täten jälleen toimia paremmin. Wunderkind paineli uudelleen Hillin ohi ja uuden sateen, Hillin varikkoylinopeudesta johtuneen stop and gon sekä pace carin vierailun jälkeen voittoon. FIA tosin muisti Schumia kilpailun jälkeen ehdollisella ajokiellolla vaarallisesta peippailusta, jossa jopa renkaatkin koskettivat kerran, mutta ajosuorituksen loistokkuutta se ei silti himmentänyt.

Toisaalta on myös kuljettajia, jotka kykenevät kyllä olemaan nopeita sateella, mutta ovat ongelmissa heti kun olosuhteet vaihtelevat. Lähes malliesimerkki tällaisesta on viimeisen kymmenen vuoden nopeimpana kuljettajana pidetty Mika Häkkinen. Sateisessa Silverstonessa 1998 nähtiin Mikan molemmat puolet: Häkä ampaisi startista kärkeen ja teki jo yli 40 sekunnin kaulan kaikkiin muihin, kaikki näytti suorastaan hyvältä… kunnes Mika pyörähti. Yltynyt sade johti siihen, että rata olikin yhtäkkiä aiempaa liukkaampi, mitä Häkän herkäksikin sanottu ajotyyli ei sietänyt.

Sadekelin hurjat…

Jos verrataan Häkkistä ja Schumacheria, on ehkä selkein ero havaittavissa siinä, että Schumi pyörähtää harvoin tilanteessa, jossa radan liukkaus yllättää. Yleensä hän vain jatkaa suoraan nurmikolle, kuten esimerkiksi Spassa ’95 Hillin kanssa kisatessa tapahtui. Etupyörät menettävät pidon ensiksi, Schumi saa auton nopeasti takaisin hallintaansa ja matka jatkuu yleensä suhteellisen vähin vaurioin. Mikan yliohjaavaa autoa suosineella ajotyylillä tulos oli taas usein juuri pyörähdys, joka taas johti yleensä astetta pahempiin kolhuihin. Silverstonessakin Häkä vahingoitti autoaan radalta pyöriessään – eroa olisi vielä virheen jälkeenkin saattanut olla tarpeeksi, mutta lopullisesti Mikan päivän pilasi radalle tullut turva-auto. Schumacherin lopussa varsin erikoisella tavalla kärsimään varikkorangaistukseen älkäämme tässä puuttuko.

Jos ei Schumacherin suorituksia voi ohittaa sadekelin huippusuorituksista puhuttaessa, ei voi näin tehdä myöskään Ayrton Sennan kohdalla. Tämä toinen viimeisen kahden vuosikymmenen sadekelin taitaja oli märällä asfaltilla ehkä jopa Schumacheriakin vakuuttavampi. Sennan suorituksista on vaikea nostaa esille sitä parasta, mutta yksi tapahtumarikkaimmista oli Monacon kilpailu 1984.

Paalupaikan kilpailuun oli vallannut McLarenin Alain Prost, seuranaan Nigel Mansellin Lotus kakkosruudussa ja Rene Arnoux’n ja Michele Alboreton Ferrarit toisessa rivissä. Senna oli Tolemanillaan 14. ruudussa. Kilpailupäivä valkeni sateisena ja huonojen olojen takia starttiakin päätettiin siirtää 45 minuutilla. Kun vihdoin päästiin matkaan, pääsi Prost keulille perässään Mansell ja Ferrarit. Huonot olot vaativat veronsa: jo ensimmäiseen mutkaan jäivät Tambayn ja Warwickin Renaultit sillä seurauksella, että Tambayn jalka murtui. Pian jäivät radan varteen kaiteiden uhreina muun muassa Andrea De Cesaris ja Teo Fabi. Kärjessä Mansell ohitti Prostin, mutta osui kaiteisiin kierroksella 14 ja näin pieni ranskalainen nousi jälleen kärkeen.

Jo Mansellin ulosajon tapahtuessa Senna oli kuin varkain noussut kolmanneksi Prostin ja kahdeksannesta ruudusta toiseksi nousseen Niki Laudan kantaan. Taas nähtiin myös muiden osatekijöiden tärkeys: Sennan Toleman-talli oli vaihtanut renkaansa Pirelleistä Michelineihin juuri kilpailun alla ja Michelinin saderenkaat olivat aivan eri luokkaa Pirelleihin verrattuna. Viisi kierrosta myöhemmin jäi Lauda McLarenillaan Sennan taakse, toiset viisi kierrosta ja Teräsrotta kolhi itsensä ulos kilpailusta. Laudan keskeyttäessä kiinnittyi huomio viimeisestä ruudusta Tyrrellillään lähteneeseen Stefan Bellofiin – saksalainen oli noussut jo neljänneksi ja oli nopein auto radalla. Kierroksella 27 hän nousi kolmanneksi ja lähestyi sekä Prostia että Sennaa varsin nopeasti. Näytti selvältä, että Prost tulisi jäämään kahden nuoren hurjapään jalkoihin.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Kierroksella 31 kilpailun johtaja Jacky Ickx teki monia hämmästyttäneen ratkaisun: ruutulippu otettiin esiin ja kilpailu keskeytettiin. Kiistanalaisen ratkaisusta teki se, etteivät olosuhteet olleet muuttuneet juuri mitenkään, vaan olivat yhä tasaisen huonot. Helpottunut Prost sai pitää voittonsa, jota ei melkoisella varmuudella olisi saanut, mikäli kilpailua olisi jatkettu; Senna oli kaventanut yli puolen minuutin johdon seitsemään sekuntiin, kolmantena ollut Bellof taas oli enää 12 sekunnin päässä Sennasta. Voi hyvin olla, että kilpailun voittaja ei olisikaan sitä jatkettaessa ollut Senna, vaan tämä nuori saksalainen. Uskomaton suoritus molemmilta yhtä kaikki.

Stefan Bellofin lupaavasti alkanut ura ja elämä päättyi seuraavana vuonna urheiluautokilpailussa Span radalla ylioptimistiseen ohitusyritykseen Eau Rougessa. Sateella pärjänneet kuljettajat ovatkin usein olleet myös kuljettajajoukon rämäpäisimpiä – Sennan kohtalo lienee kaikille tuttu, mutta vähäinen ei ollut niiden määrä, joiden mukaan Senna tulisi lopulta kuolemaan kolarissa, niin kovat hänen otteensa varsinkin muiden kilpailijoiden kanssa olivat. Michael Schumacher on F1-historian eniten rankaistu ajaja, belgialainen sadetaituri Jacky Ickx taasen tunnettiin nuoruusvuosinaan todellisena kauhukakarana ja eräässä sateisessa harjoituksessa täysin käsittämättömän yhdentoista sekunnin eron muihin radalla käyneisiin yrittäjiin kierroksella tehnyt Gilles Villeneuve oli lopulta oman kovapäisyytensä uhri. Juuri tässä piilee myös osa sadekelin viehätyksestä; rohkeimmat ja rämäpäisimmät sankarit nousevat parrasvaloihin.

…ja kurjat

Edellämainitussa Monacon kilpailussa tahattomasti huvittavan pellen ja aseettoman saaliin rooleihin joutuneet Niki Lauda ja Alain Prost taasen – vaikka moninkertaisia mestareita ovatkin – hiipuivat sateella tavallisten pulliaisten tasolle. Molemmat tunnettiin myös äärimmäisen laskelmoivina kuljettajina, jotka tekivät vain juuri tarpeeksi töitä saavuttaakseen päämääränsä – jokainen tilanne punnittiin tarkkaan etukäteen. Molemmat ovat myös vetäytyneet kilpailusta sateen vuoksi – Prost Australiassa 1989, Lauda Fujin mestaruuden ratkaisseessa kilpailussa Japanissa 1976.

Prostin vetäytymispäätös Adelaidessa oli tyypillisen prostmainen. Maailmanmestaruus oli jo hänen, eikä Alain halunnut lähteä riskeeraamaan mitään sateeseen, jossa muun muassa Senna kolaroi itsensä ulos. Laudan päätös Fujissa sen sijaan kummeksutti monia, itävaltalainen jätti leikin kesken kahden kierroksen jälkeen koettuaan sateen kohtuuttoman vaaralliseksi. Samalla James Hunt teki juuri sen, mitä häneltä vaadittiin ja nousi rengasrikon jälkeen kovan taistelun myötä kolmanneksi – pistejohdossa ollut Lauda menetti mestaruutensa vain pisteen erolla.

Laudan teon motiivit on toki paljon helpompi ymmärtää kun tietää, mitä tapahtui vain joitakin kuukausia aiemmin. Laudan ulkonäön nykyiseksi muokannut kolari Nürburgringillä vei hänet kuoleman rajoille – pappi ehti jo antaa viimeisen voitelun, mutta kuin ihmeen kaupalla Lauda säilyi hengissä ja palasi radalle todella nopeasti. Hän oli myös kovin sanoin arvostellut Nürburgringin turvallisuutta ennen lähes kohtalokkaaksi koitunutta kilpailua, mutta kritiikki sai lähinnä huvittuneen vastaanoton. Yllättäen myös Fujissa samat tahot yltyivät pilkkaamaan häntä unohtaen täysin, mitä vain hieman aiemmin oli tapahtunut – kukaan ei huomioinut, että myös kieltäytyminen tilanteen sitä vaatiessa kysyy suurta rohkeutta.

Mutta nehän on ihan hulluja, nuo sadekelin hurjat!

Kuten Prost ja Lauda ovat näyttäneet, voi heidänkin valitsemallaan tyylillä menestyä. Yleisön kannalta show’n pystyyn laittavat kuljettajat kuten Gilles Villeneuve ja Senna ennen tai Juan Pablo Montoya ja Kimi Räikkönen nykyään ovat toki paljon viihdyttävämpiä. Sateella tämä tilanne korostuu – pienentyneet turvamarginaalit ja huono näkyvyys toisen perässä ajettaessa erottelevat jyvät akanoista kaksintaisteluista ja todellisesta rohkeudesta puhuttaessa. Menestyvä kilpa-ajaja voi olla ilmankin näitä taitoja, mutta katsojan näkökulmasta nämä taidot välttämättä korostuvat. Niiden esiintuomiseen liittyy myös sadekelin suurin viehätys.

Seuraava Villeneuven Ferrari-ajan tallitoverin Jody Scheckterin kommentti kuvaa ehkä parhaiten tätä eroa: “Olimme [Gillesin kanssa] läheisiä ystäviä, teimmehän samaa työtä samalle tallille, mutta meillä oli täysin päinvastaiset asenteet lajia kohtaan. Minun tärkein päämääräni oli selviytyä hengissä, mutta Gillesin täytyi olla nopein jokaisella kierroksella – jopa testeissä.”

Näitä Gilles Villeneuveja allekirjoittanut ihannoi.

Bobakki